Norjalaisohjaaja Erik Skjoldbjärk nousi kuuluisuuteen kehutulla Insomnia-trillerillään vuonna 1997, mutta toisen (ja tähän asti viimeisimmän) projektinsa hän sai valmiiksi vuonna 2001, jolloin elokuvasovitus Elisabeth Wurtzelin bestsellerkirja Prozac Nation: Young and depressed in Americasta valmistui. Tuloksena oli varsin kimurantti elokuva, joka ottaa harha-askeleen jos toisenkin ja roikkuu Christina Riccin upean suorituksen varassa.
Elokuva perustuu siis tositapahtumiin ja keskittyy nuoren Elizabeth Wurtzelin toilailuihin ja syvään depressioon yliopistovuosina. 1967 vuonna syntynyt Elisabeth eli tuttavallisemmin Lizzie oli jo 80-luvun puolivälin jälkeen kerennyt Harvardiin ja kirjoittamaan palkittuja tekstejä, sitten tapahtui jotain, josta tämä elokuva juuri kertoo.
Tarina alkaa siitä, kun nuoreen ja kauniin Lizzien (fantastinen Ricci) äiti ilmoittaa, että tänään on elämäsi suurin päivä: tänään astut yliopistoon. Tämä lause kiteyttääkin äidin ja tyttären suhteen melko hyvin. Heidän välillään on syväkin side, mutta rikkonainen lapsuus, isän karkaaminen toisen naisen mukana ja äidin pakkomielinen tarve paikkailla omia virheitään tyttärensä avulla ajavat sen karikolle. Yliopistossa Lizziestä tulee outolintu, jota kukaan ei tunne. Onneksi uusi kämppis Ruby (Michelle Williams) tuntuu liikkuvan samoilla aaltopituuksilla ja suorittaa Lizzien pelastusoperaation numero yksi. Ystävyydestä näyttää kehkeytyvän tuhkimotarina, joka vie tytöt ikuisten bileiden, seksin ja nautintoaineiden pariin. Kaikki huipentuu siihen, kun lahjakas Lizzie ja hänen Lou Reed-juttunsa palkitaan vuoden 1985 journalististipendillä. Hän on saavuttanut unelmansa.
Mutta kuten aina, paratiisi ei ole ikuinen. Lizzien elämä käy yhä häilyvämmäksi. Ikkunaan maalattu teeennäinen valemaisema alkaa rapistua pois. Aineet nousevat yhä suurempaan rooliin Lizzien 24-tuntisissa kirjoitussessioissa, ja aiemmin leikiltä vaikuttanut ”Happo menee sydämeen, mutta ekstaasi päähän” – lausahdus alkaa kuulostaa vakavammalta. Lopulta saapuu se yksi aamu, kun Lizzien ”accidental blowjobit” ym. virheet ovat liikaa: Elämä on muuttunut pelottavaksi. Ihmissuhteita ei ole enää jäljellä, kirjoittaminen on mahdotonta, ja edessä on umpikuja, josta ei pusketa läpi. Lizzie ei tahdo enää nousta sängystä ylös. Niinpä Lizzien on mentävä psykiatriseen hoitoon.
Hoidossa Lizzie ei tahdo terapiassaan Dr. Sterlingin (Anne Heche) kanssa käydä läpi mitään, vaikka hän kärsiikin isä-kompleksista, paranoiasta ja lukuisista mielenhäiriöistä. Kiihkeä suhde Rafeen (Jason Biggs) pelastaa jälleen kerran Lizzien, muta kuinka pitkäksi aikaa? Täytyy muistaa, että kaikki tapahtuu kuitenkin maassa, jossa vuosittain kirjoitetaan 300 000 000 masennuslääkereseptiä.
Prozac Nation on Christina Riccin elokuva. Jos hän oli mahtava Buffalo ’66:ssä ja upea Opposite of Sex:ssä, niin nyt maksimipisteiden rajat ylitetään. Eikä nyt puhutaan Riccin nakukohtauksesta, jonka vuoksi hän oli skipata koko roolin. Järkkyvässä maailmassaan seilaavana Lizzienä Ricci on täydellinen. Jessica Lange tekee taustalla lähes Unelmien sielunmessun Ellen Burstynin veroisen suorituksen hermoilevana äitinä, mutta hänkin hukkuu Riccin loistoon. Puhumattakaan muista varjoon jäävistä. Erityisen harmittavaa on Jason ”amerikan piirakka” Biggsin pääseminen näin tärkeään rooliin, sillä äijä on todellinen puupökkelö. Tituksen Rhys-Meyrs ja Michelle Williams ovat lähinnä teinileffojen tusinaosastoa hekin, mutta saavat hyväksytyt paperit. Lou Reedin mukanaolo on mainio lisä, ja ”Just a perfect day” – biisin kuuntelee aina mielellään.
Prozac Nation ei jaksa vakuuttaa aivan koko mittansa ajan, mutta ainakin se on viiden tähden Ricci-show. Harmi vain, että muut osa-alueet eivät ole yhtä balanssissa kuin epäbalanssissa kulkevaa tyttöä näyttelevä Ricci. PN ei ole hauskaa illanviettoa varten, mutta hetken pysähdystaukoa kaipaaville voi vain sanoa, että ”Welcome to the United States of Depression, welcome to the Prozac Nation”.
