Kavereiden kanssa on sitten vaikea mennä elokuviin. Mitä suurempi porukka, sitä mahdottomampaa on päättää, mitä leffaa pitäisi mennä katsomaan. Itselläni oli varsin tukala valinta: mennä joko katsomaan Spider-Man kakkosta toiseen kertaan, tai katsastaa toisen kaverin kanssa uutuuselokuva Kuningas Arthuria. Noh, päätin valita viimeisimmän rahallisen kannattavuuden nimessä, ja niinpä me menimme tsiigaamaan tätä miekkaspektaakkelia. Jos sitä sitä spektaakkeliksi nyt voisi kutsua. Mitä pidemmälle leffa eteni, sitä varmemmaksi tulin siihen johtopäätökseen, että olisin mielummin istunut siinä toisessa näytöksessä.
Juoni menee jotakuinkin näin: elellään jossain 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Roomalaiset jyllävät ympäri maailmaa. He ovat jopa vallaneet pienen alueen Aasiassa, jossa peloton kansa nimeltä sarmatialaiset asuskelevat. Noh, ilkeät roomalaiset päättävät lopulta siepata näitä sarmatialaismiehiä ja kouluttaa heistä mahtavimpia sotureita, mitä maan päällä on koskaan nähty. Sukupolvesta toiseen nämä sarmatialaiset joutuvat luovuttamaan poikiaan Rooman armeijalle 15 vuoden ajaksi. Sitten hypätään jonnekin vuosien päähän, missä legendaksi syntynyt Arthur (Clive Owen) ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa ovat palvelleet Roomaa jo ne vaadittavat 15 vuotta, ja vapautus plus reissu takaisin kotiin häämöttää. Tai ei sittenkään. Kiero arkkipiispa Germanius (Ivano Marescotti) lähettää sankarimme vielä yhdelle hengenvaaralliselle pelastustehtävälle, jonka myötä he joutuvat kohtaamaan metsässä lymyileviä woad-sotureita ja pelottavan saksilaisarmeijan. ”No voihan vieteri,” sanoivat ritarimme, nousivat ratsuihinsa, ja tästä alkaapi seikkailu vailla vertaa…
Vailla vertaa, koska se on niin syvältä. Elokuvan juonenkulku on niin apaattinen, ettei se pidä mielenkiintoa ollenkaan yllä. Mennään metsään. Väistellään nuolia. Ratsastellaaan talolle. Haukutaan omistajaa ja pelastetaan sorrettuja kyläläisiä. Tapetaan pari saksilaista. Saarnaillaan vapaudesta. Tapetaan vähän lisää. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tarina vaikuttaa melkein alusta asti niin kaavamaiselta ja ennalta arvattavalta, että pakostikin tulee tunne, että ohjaaja olisi säästänyt jonkun shokeeraavan juonenkäänteen johonkin vaiheeeen. Mutta ei. Juoni laahaa loppumetreihin asti kuin rampatunut hevonen.
Näyttelijäkaarti nousee melkein yhtä tasokkaaksi kuin elokuvan käsikirjoitus. Clive Owen on luultavasti joku todella matalaa profiilia pitävä mestarinäyttelijä, koska nimi ei kerro minulle yhtikäs mitään. Tässä elokuvassa Owenilla taisi kuitenkin olla joku flunssantapainen, koska hän saa Arthurin roolista irti niin paljon, että hän vaikuttaa haarniskaan pukeutuneelta pahvinukelta. Eivätpä loputkaan näyttelijät häikäise innokkuudellaan. Lancelotia näyttelevä Ioan Gruffudd vaikutti potentiaalisesti hyvältä näyttelijältä, mutta jostain syystä hänelle ei ole viitsitty antaa juuri ollenkaan repliikkejä. Tukeva Ray Winstone on jo hieman parempi suuta soittavana Borsina, mutta loput ritarit jäävätkin puhtaiksi sivuseikoiksi. Saksilaisjohtaja Crediciä näyttelevä Stellan Skarsgård onkin jo laatunäyttelijöitä, ja vetää tässä ryhmässä ylivoimaisesti pisimmän korren synkillä eleillään ja tyylikkäillä letkautuksillaan. Ja entäs Keira Knightley? *huokaus* Keirakeirakeira, meidän teinipoikien uusi rakkauden kohde. Kiistatta yksi tämän hetken viehättävimmistä Hollywood-neitokaisista, ja siksi herääkin kysymys, mitä hittoa hän tekee tässä elokuvassa. Neiti on suunilleen yhtä vakuuttava puukkoa heiluttelevana woad-soturina kuin pikaisia verokevennyksiä lupaileva suomalaispoliitikko. Luovuttaisi vain nämä action-rymistelyt, ja keskittyisi vaikkapa brittiläisiin draamoihin, missä hän onkin pärjännyt huomattavasti paremmin.
Tarinan taistelut ja erikoisefektit ovat tyydyttävää seurattavaa, mutta loppujen lopuksi niissä ei näytetä juuri mitään, mitä ei ennen olisi nähty, esimerkiksi samaa genreä edustavassa loistavassa Braveheartissa. Nuolet lentelevät kivasti, ja hienosti kiillotetut miekat viuhuvat tiuhaan tahtiin, mutta se mahtipontisuus tästä kaikesta loistaa poissaolollaan. Löytyyhän tästä kuitenkin yksi komeaa komeampi taistelukohtaus jäätyneen järven päällä, mutta siihen se tuntuu jäävänkin. Se rummutettu taistelu Badon Hillissä, jonka kuuluisi olla elokuvan kliimaksi, tulee ja menee. Kikkailut kamerakulmilla ja hidastuksilla ovat väsyneen näköisiä. Ongelmaksi koitui luultavasti myös alhainen ikäraja, joka tukahdutti komeiden verisuihkujen mahdollistamisen.
Kuningas Arthurista ei jäänyt loppujen lopuksi käteen muuta kuin turhautunut olo siitä, että tähänkin tekeleeseen tuli rahat haaskattua. En tunne kovinkaan hyvin keskiajan historiaa, joten en voi antaa kunnollista arvoita siitä, miten paljon historiallisia epäkohtia leffasta löytyi. Sen verran voin kuitenkin sanoa, ettei elokuvaa kannata kuitenkaan seurata sivistävästä kuvakulmasta. Jos nyt kannattaisi seurata ollenkaan. Ärsyttävyyttä lisää entisestään elokuvassa esitetyt moraaliset kysymykset, kuten vapaus, tasa-arvoisuus, uskonto ja imperialisitisen Rooman tyrannia. Nämä aiheet ovat esitetty niin jonninjoutavasti, ettei ihmisoikeusaktivistikaan syttyisi niistä. Jos haluatte välttämättä tutustua Arthurin legendaan elokuvan muodossa, suosittelen mielummin erään maineikkaan brittiläisen komediaryhmän versiota. Nämä vaivaiset pisteet ropsahtavat Skarsgårdin roolisuoritukselle, edellä mainitulle jääkohtaukselle ja tietenkin Keiran ja Owenin pusihali- kohtaukselle, joka toimi tavallista tehokkaampana piristysruiskeena – sen 45 sekunnin ajan kun sitä kesti.
nimimerkki: SpaceCadet1
