Arn – Temppeliritari on iso pohjoismainen yhteistyöelokuva. Se on iso kuin paraskin Hollywood-leffa. Elokuva on yhtä mahtipontinen yritelmä kuin Peter Jacksonin Tolkien-elokuvatrilogia. Ja tälläkin rainalla on pohjansa kirjallisuudessa; Arn Magnusson syntyi alun perin Jan Guilloun romaanitrilogian hahmoksi.
Tämä eeppinen seikkailudraama kertoo erään pojan tarinan mieheksi ja sankariksi. Herran kurissa ja nuhteessa kasvatetut ja kasvavat ihmiset ajautuvat elämissään poluille, joilla on pakko luopua monesta asiasta. Arn (Bisse Unger/ Nätterqvist) päätyy jo ihan pienenä poikana luostariin äitinsä hartaasta toiveesta. Vähän väliä itsensä pulaan ajava lapsi saa ohjaajakseen veli Guilbertin (Perez), joka ymmärtää, ettei Arnista ehkä kannatakaan leipoa munkkia. Veli paljastaa miehenalulle miekan ja jousen salat, mutta niiden lisäksi poika saa oppia myös paljon muuta. Siinä missä esimerkiksi joku Conan barbaari vain vilkaisi kirjoitettuja viisauksia, Arnin oppivuodet näytetään paljon, paljon pitempinä. Muitakin vaiheita Arnin sekä hänen rakastettunsa Cecilian (Helin) elämässä käydään läpi välillä ylenpalttisella hartaudella. Leffan viihdyttävyys ei tästä silti erikoisemmin kärsi.
Arn – Temppeliritari sijoittuu keskiajalle, joka pintapuolisesti näyttää ajanmukaiselta, mutta on tietysti sittenkin vain oman aikamme kuva keskiajasta. Jos tämän elokuvan antamaa kuvaa tuosta ajanjaksosta verrataan vaikkapa 1970-luvulla tehtyihin keskiaikakuvauksiin, vanhat versiot näyttävät paljon kolkommilta ja hymyttömämmiltä. Ehkäpä se on sitä dosentti Veijo Hietalan hehkuttaman uusromantiikan vaikutusta. (Veijo rulz!)
Toki elokuvassa lyödään kauloja katki ja soditaan verisesti isosti kuvatuissa joukkokohtauksissa. Mitäpä ritaritarina olisikaan ilman niitä ”huveja”? Peter Flinthin ohjauksessa tämä kaikki kuitenkin näyttää hiukan etäiseltä, kuin kuvakirjamaiselta. On hänen ohjauksessaan hyvätkin puolensa; monessa kohtaa Arn – Temppeliritari muistuttaa tyyliltään vanhaa Oscar-kahmijaleffaa Arabian Lawrence. Kuvasto on yhtä kikkailematonta ja maisemia rakastavaa. Toisaalta elokuvien päähenkilöissä on jotakin samankaltaista. Samankaltaisuutta löytyy jopa ulkonäköä myöten, sillä Joakim Nätterqvist osaa olla yhtä ilmeikkään surumielisen näköinen kuin Peter O’Toole.
Koska kyse on yhteispohjoismaisesta elokuvasta, sen tekijäkaartissa on myös suomalaisia aina stunt-koordinaattoria myöten. Näyttelijä Svante Martinilla on kunnia heiluttaa miekkaansa inhana Karl Sverkerssonina. Hyvinhän se heiluu, vaikka rooli lyhyeksi jääkin. Kaikkein positiivisimmaksi seikaksi kotimaisesta puolesta nostaisin kuitenkin Tuomas Kantelisen musiikin. Sitä saattaa tuskin tunnistaa Kantelisen säveltämäksi. Ilmeisesti Arnin tarinassa on ollut voimaa kirvoittaa taiteilijan mielen sopukoista jotakin uutta. Pituudestaan ja kikkailemattomasta tyylistään huolimatta elokuva on katsojallekin mukavasti erilainen kokemus; ei-englanniksi kerrottu historiataru, jossa on mielenkiintoisia käänteitä vähintään yhtä paljon kuin kansainvälisiä tähtiä.
