– ”Awfully big moustache!!!”
Jep, vääntämällä väännetty aito puujalkahuumori rytmittää David Zuckerin ohjaamaa Mies ja alaston ase –trilogian toista osaa, joka tosin numeroinnin puolesta kiikkuu kakkosen ja kolmosen puolessa välissä. Ja härö numerointi kuvaakin hyvin sitä, mitä nyt on luvassa: laaduttoman laadukasta kreisikomediaa vauhdikkaimmillaan.
Trilogian kakkososa omaa kaiken hauskuuden keskellä jopa oivallisen (Pat Proftin ja Zuckerin itsensä ideoiman) tarinan. Tohtori Albert S. Meinheimer kaavailee huimaa kehitysaskelta aurinkovoiman saralla, ja saa öljybisnesmiesten vihat niskoilleen. Pahisten julman operaation voi estää vain yksi mies, nykyään itsesäälissä (ilman Janea) kroolaileva Frank Drebin.
Käsikirjoitus onnistuu ivailemaan kaikissa käänteissään toimintaelokuvien peruskäänteille ja lisää siihen päälle vielä komean annoksen tekijöidensä näköistä huumorikuorrutetta. Ykkösosassa naurua luoneet hahmot ovat esillä nyt entistä paremmassa valossa. Ja tulos näyttää todella hyvältä. Ja naurattaa.
Edellisen kappaleen loppulauseen kautta on hyvä siirtyä Priscilla Presley –nimiseen naiseen. Kyllähän allekirjoittanut putosi tuolilta tajutessaan, että Elviksen vaimona paremmin tunnettu Priscilla on tässäkin leffassa lähes 50 v.! Tosin punapääksi muuntuneen naisen näyttelijätaidot eivät saa samaa ihailua kuin ikinuorekkuus (joka lie ammennettu leikkauspöydältä?). Leslie Nielsen hoitaa jälleen parhaat sketsit lähes soolona ilmeillen niin sopivan tolvanan näköisenä, että pakkohan sitä on nauraa. Nordberg jää lisätystä ruutuajasta huolimatta hieman paitsioon, mutta vastaavasti G. Kennedyn Kapteeni Hocken –tulkinnassa on mitä oivimpia osuuksia. Esimerkiksi käy loppupuoliskolla nähtävä suuttuminen siepatun tohtorin kohtalosta. Naurattaa.
Hyvin monennen katselukerran jälkeen Kaksijapuolikas näyttää edelleen tietynlaista kulttiasemaa nauttivan huumoritrilogian parhaalta osalta. Drebin viilettää tarpeen vaatiessa eteenpäin vauhdilla kuin luoti ja nauramaankin osataan pysähtyä. Kun vielä ruudusta paistaa luovan hulluuden lisäksi vielä tekijöiden innokkuus omaa juttua kohtaan, niin homma toimii. Taas on pakko laittaa kappaleen loppuun se sama sana: naurattaa.
