Alunperin Paul Schraderin kynäilemästä käsikirjoituksesta valmistunut Taksikuski (1976) on Martin Scorsesen filmografiassa järjestyksessä seitsemäs pitkä elokuva, ja on ehkäpä Scorsesen kuuluisimpia tapauksia yhdessä Sudenpesän(1973) kanssa. Taksikuski saikin aikanaan lämpimän vastaanoton, ja sai peräti neljä Oscar-ehdokkuutta. Elokuva jäi kuitenkin voitotta. Silti leffa on edelleen hyvin puhutteleva ja onnistunut kuvaus nyky-yhteiskunnan raadollisuudesta.
Elokuva kertoo Travis Bicklestä, unettomuudesta kärsivästä taksikuskista, joka yöt läpeensä ajettuaan ja nähtyään kadulla pyörivän saastan ja vääryyden, päättää tehdä asialle jotakin. Hän haluaa ”puhdistaa” maailman sen roskasta.
Elokuvan silmään pistävin (ja kekseliäin) seikka on musiikin käyttö. Edellä onkin mainittu jo musiikin ja saastaisten kaupunkikuvien ironisesta yhteydestä, mutta se on elokuvassa etenkin sanoman kannalta ehdottoman tärkeä seikka huomata. Elokuvan näyttämä saasta on monille tuttua uutisista ja yleensäkin TV:stä: prostituoituja, ilkivaltaa ja muuta rikollisuutta. Travis näkee kaiken tämän taksinsa lasin takaa, niin myös katsoja.
Travis on täydellinen malli ideaalisesta yhteiskunnan vihaajasta. Hän on pohjimmiltaan onneton, mutta ei varsinaisesti tiedosta sitä. Tästä syystä hän ei pysty nukkumaan. Hänen on toisaalta vaikea löytää oikeaa paikkaa itselleen, ja näin hän osittain alitajuisesti harhailee etsien omaa paikkaansa.
Travis ihastuu vaalitoimiston kauniiseen tyttöön, Betsyyn. Suhde alkaa kyllä lupaavasti, mutta vesittyy miltei heti heidän käydessä elokuvateatterissa, jolloin Travisin kieroutuneempi puoli leffamausta tulee esiin.
Travisilla on yritystä löytää mielitiettyään, mutta epäonnistuu siinä. Pian hän tapaa toisen naisen, 12-vuotiaan prostituoidun Irenen. Hän ei tunne tyttöön vetoa, mutta haluaa pelastaa hänet kadulta. Jo ensimmäisellä katselukerralla saatoin itse huomata päähenkilössä taantumusta: Betsy hylkäsi hänet aiemmin, ja nyt Travis haluaa luoda alitajuisesti entistä vahvemman siteen Ireneen, nuoreen prostituoituun, joka on päähenkilöä selvästi nuorempi. Suhde on kuitenkin puhdas ja vilpitön, ainakin tällainen viesti pyritään välittämään katsojalle. Katsojaa ei siis kohauteta vanhemman miehen ja nuoren tytön välisellä rakkaussuhteella, vaan puhtaalla, vilpittömällä suhteella.
Elokuvan hienoimpiin puoliin kuuluukin sen psykologinen tulkittavuus, ja sen käyttökelpoisuus nykyajan tapahtumiin. Esimerkiksi Travisin kokema sisäinen kapina järjestelmää kohtaa on miltei samanlainen ajattelutapa, jota tavattiin kuuluisilla nykytapahtumilla Suomessakin.
Toisaalta elokuvassa näkyy myös se, kuinka helposti aseita on loppuen lopuksi hankkia. Tosi-elämässähän kuuluisat kouluammuskelijamme saivat aseena yhtä helposti kuten Travis.
On myös hyvä huomata elokuvassa toisaalta hillitty, mutta toisaalta hyvin luova kameran käyttö. Liikkeet ovat usein hyvin tasomaisia, mutta välillä voi havaita mukavana yksityiskohtana ylöspäin kiertävän liikkeen, jota käytetään usein henkilöiden dialogissa kasvoja tarkemmin kuvattaessa. Tämä tuntuu aikakauden valtavirran elokuviin nähden hyvin epätavalliselta ja jopa välillä visionäristiseltä. Myös muita hyviä kuvakulmia on löydetty.
Leffa onnistuu olemaan monitasoinen, ja enemmän ajattelevat ihmiset saavatkin siitä oman leikkikentän itselleen tulkintoihinsa. Tarinaa voi käsitellä niin psykologisesti kuin yhteiskunnallisesti…. Tai vaikka ihan mustanhuumorin kannalta.
