Quentin Tarantino on nykyään jo saavuttanut eräänlaisen pyhimysstatuksen. Hänen nimensä symboloi tunnollisesti rakennettua laatua ja uskomatonta viihdetykitystä. Tarantino itsekin pitää jokaista elokuvaansa mahtavana, tai jopa mestariteoksena, lukuunottamatta hänen huonointa elokuvaansa Death Proofia, jonka ohjaaja itsekin on leimannut tähän mennessä hänen filmografiansa heikoimmaksi lenkiksi. Minne Django Unchained siis asettuu loppujen lopuksi Tarantino-asteikolla arvosteltuna? Lyhyesti sanottuna Django Unchained on parasta Tarantinoa sitten Kill Billien, mutta ei monien kohdalla luultavasti yllä Tarantinon kulta-ajan tasolle. Mielestäni Unchained asettuu Paskiaisten yläpuolelle, mutta häviää Kill Billeille.
[b]”D-jango, you black son of a bitch!”[/b]
[b]– ”The ”D” is silent, hillbilly.”[/b]
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1850-luvun lopulle Etelävaltoihin juuri ennen Yhdysvaltain sisällissotaa, eli eräänlainen Villin Etelän elokuva on kyseessä. Tummaihoinen Django (Foxx) on orja, jonka saksalaissyntyinen tohtori King Schultz (Waltz) ostaa itselleen toivoen Djangon auttavan häntä löytämään ja tunnistamaan etsintäkuulutetut Brittle-veljekset. Loppujen lopuksi Django innostuu koko palkkionmetsästystouhusta ja alkaa kaveeraamaan hyvän tohtorin kanssa etsien muita lainrikkojia käsiinsä. Djangolla on kuitenkin myös mielessä hänen orjavaimo Broomhildansa (Washington), joka tunnetaan myös Hildinä, löytäminen ja vapauttaminen hinnalla millä hyvänsä viis veisaten kenelle hän lain mukaan kuuluu. Hyväntahtoinen tohtori lupaa auttaa Djangoa hänen ollessa edelleen Schultzin omaisuutta. Brünnhilde Von Shaftin jäljet johtavat loppujen lopuksi Candyland-plantaasin omistajan monsieur Calvin Candien (DiCaprio) luokse, jonka lempiharrastuksiin kuuluvat mandingo-ottelujen managerointi sekä kusipäänä oleminen. Saako Django rakkaansa takaisin tohtorin avustuksella tämän frankomaani liikemiehen kynsistä? Miksi luet tätä arvostelua etkä ole vielä mennyt katsomaan Djangoa? Ala kalppia siitä lähimpään elokuvateatteriin.
[b]”How do you like the bounty hunting business?”[/b]
[b]– ”Kill white people and get paid for it? What’s not to like?”[/b]
Tarantino on ohjaaja, joka saa näyttelijöistä heidän parhaat puolensa esiin sekä nauttimaan rooleistaan. Christoph Waltz oli jälleen kerran oma suosikkini kuten Kunniattomissa paskiaisissa juutalaismetsästäjä Hans Landana. Toivon todella, että Tarantino alkaa käyttämään Waltzia elokuvissaan samalla tavalla kuin Samuel L. Jacksonia. Jacksonista puheenollen, hän esittää tässä elokuvassa kärttyisää 76-vuotiasta ja tummaihoista Stepheniä, joka toimii monsieur Candien eräänlaisena oikeana kätenä Candylandissa. Paha mennä sanomaan, kumpi on loppujen lopuksi elokuvan oikea pahis, sillä molemmat onnistuvat olemaan melkoisia kusipäitä. En ole koskaan itse välittänyt Jamie Foxxista näyttelijänä, mutta Djangon rooliin hän selkeästi sopi ja lehmipoikahattua pitänee nostaa. Kerry Washington naispääosassa oli hiukan ärsyttävä ja vähäpuheinen, eikä Tarantino kohtele häntä samalla hienovaraisuudella kuin esimerkiksi Shosannaa Paskiaisissa.
Cameoista vielä sen verran, että toinen oli hyvä ja toinen huvittavan huono. Franco Nero alkuperäisenä Djangona pitää pienen juttutuokion baaritiskillä Foxxin Djangon kanssa Django-nimestä, ja jos on nähnyt alkuperäisen Djangon, niin vitsi uppoaa varmasti. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Djangoa, mutta jopa minä tajusin jutun jujun. Joku teatterissa takanani istuva väitti, että Tarantinolla olisi ollut kaksi pikkuroolia elokuvassa, mutta itse bongasin vain yhden. Kuvitelkaa Tarantino lehmipoikana. Lopputulos on kaikkea muuta kuin mitä pystytte kuvittelemaan eli semmoinen B-luokan näyttelijän perusvarma suoritus.
Django Unchained on viihdyttävä ja paikoitellen erittäin raaka kostotarina. Toimintakohtaukset eivät nössöile, kuten ei Djangokaan, ja sisäelimet poksahtelevat kuin maissinjyvät mikroaaltouunissa. Raajoja irtoilee ja raippaa käytetään tiuhaan tahtiin. Tarantino-toiminta on jotain ainutlaatuista. Vaikka valkoiset seinät maalattaisiin kokonaan uusiksi verellä, toimintaan ei kyllästy, sillä se on niin yliampuvaa ja ilo silmälle. Elokuvan finaalikohtaus saattoi olla jopa ehkä hieman väsyttävää räiskintää suuren ruumismäärän puolesta, mutta hidastukset, juuri oikealla hetkellä oikean musiikin käyttäminen sekä visuaalinen ilme säilyttävät katsojan huomion loppuun asti. Likaiseksi tulee vähemmästäkin, mutta Tarantino-väkivallasta nauttiminen on anteeksiannettava synti. Jos toiminnan osalta pääruoka ei vielä tehnyt oloa kylläiseksi ja brandyn siemailu ei tuonut parhaalla tavalla ruokaa oikeuksiinsa, niin tarjolla on myös valkoista kakkua ja näyttäviä räjähdyksiä. Et voilà! Tällä kertaa kukaan ei varmasti jätä laittamatta tippiä pöytään.
[i]”I count six shots, ni**er.”[/i]
[i]– ”I count two guns, ni**er.”[/i]
Kaiken toiminnan keskellä tilannetta rauhoittavat Schultzin ja Djangon väliset juttutuokiot kanjonissa nuotion äärellä sekä muutama koominen kohtaus. Tarantino on ohjauksen lisäksi myös käsikirjoittanut Django Unchainedin ja hänen elokuvansa ovat aina olleet tunnettuja hienosta sekä kekseliäästä dialogista hahmojen välillä. Kyseiset vuoropuhelun huippuhetket toteutuvat useaan otteeseen myös tässä elokuvassa, sillä DiCaprio, Jackson sekä Waltz varastavat jokaisen kohtauksen, jossa he ovat. Koomiset kohtaukset syntyivät joko Samuel L. Jacksonin suusta tai Jonah Hillin sekä Don Johnsonin johtaman Ku Klux Klan-ryhmän jutuista. Positiivinen asia niissä oli se, että ne eivät tuntuneet irrallisilta huumoriheitoilta, vaan mukautuivat hyvin tarinaan. Ajattelen kuitenkin, että ilman niitäkin olisi voinut elää, ja varsinkin Jonah Hillin olisi voinut jättää kokonaan näyttelijäkaartin ulkopuolelle.
[b]– ”Last chance, fancy pants.”[/b]
[b]”Oh, very well.”[/b]
Tiivistettynä Django Unchained on mainio länkkäri ja taattua Tarantino-laatua. Musiikit elokuvassa ovat mielestäni todella rytmikkäitä ja hyvin sovellettuja tunnelmaan vihellyksine kaikkineen, mutta rap-musiikki tuntui ikävästi muutamaan otteeseen palauttavan meikäläisen takaisin todellisuuteen. Pientä polven taputtelua oli kuitenkin havaittavissa. Elokuvan kesto on myös se vajaa kolme tuntia. Minua pituus ei haitannut ollenkaan, mutta monet ovat ehdottaneet esimerkiksi 15 minuutin leikkaamista paikoitellen pois kokonaisuudesta. Jälkeenpäin ajatellen matkaa plantaasille olisi voinut todellakin lyhentää, mutta muista kohtauksista en saisi jätettyä pois mitään.
Django Unchained oli ensimmäinen Tarantino-kokemukseni elokuvateatterissa ja täytyy myöntää, että tämä ilta ei varmasti pyyhkiydy muistista lähivuosina. Piin elämän lisäksi Unchained on paras elokuvakokemus teatterissa mitä minulla on ollut kunnia päästä näkemään vielä lyhyen elämäni aikana. Länkkäreiden ystävänä elokuva upposi minuun vallan mainiosti ja uskon muidenkin innostuvan nyt viimeistään länkkäreistä uudelleen.
[b]”Sorry, I couldn’t resist.”[/b]
Elokuvasta löytyy myös tissivilautus ja ystävän mukaan myös penisvilautus, jota en itse nähnyt. Kaksi asiaa, joiden tulisi viimeistään saada teidät sohvaperunat teattereihin katsomaan ja tukemaan Tarantinoa sekä hänen eeppistä uutukaisteostaan.
