Suuri osa ihmisistä varmaan tuntee Victor Hugon tarinan Notre Damen kellonsoittajasta. Kellotornissa siis asuu epämuodostunut kellonsoittaja Quasimodo, joka ihastuu hyväsydämiseen, vuohen kanssa kulkevaan mustalaistyttö Esmeraldaan. Tytöstä pitävät myös Quasimodon ottoisä arkkidiakoni Claude Frollo ja kapteeni Phoebus, joka on Esmeraldan ihastuksen kohde. Tietysti monien miehien huomio aiheuttaa ongelmia, ihmisiä kuolee ja sydämiä särkyy. Tai niin kävi ennen kuin vuonna 1996 Disney-niminen yritys tuli ja muokkasi sitä hieman.
Disneyn versio sisältää samoja hahmoja kuin alkuperäinen kertomus, mutta tietenkin Disney-tyylillä. Quasimodo (Velimatti Ranta, Tom Hulce) leffan sankarina on rujo ulkopuolelta, mutta herkkä ja puhdassydäminen sisältä. Arkkidiakoni Frollosta (Ossi Ahlapuro, Tony Jay) on tehty tuomari, julma ja syvästi mustalaisia vihaava omaneduntavoittelija. Esmeralda (Tiina Lymi ja Demi Moore) on kaunis ja saa miehet edelleen sekaisin, kuten myös Phoebuksen (Carl-Kristian Rundman ja Kevin Kline), joka toimii uljaan prinssin roolissa. Huumoria ovat luomassa kolme gargoilia ja mustalaisviihdyttäjä Clopin (Antti Pääkkönen ja Paul Kandel). Tarinan viisas vanhus on nyt täysin Frollosta poikkeava Arkkidiakoni (Matti ”Fredi” Siitonen ja David Odgen Stiers).
Juoni on luonnollisesti muutettu lastenleffaan sopivammaksi ja on pirtsakampi, vaikka onkin synkkä Disney-piirretyksi. Quasimodo kaipaa hyväksyntää ja saa sitä Esmeraldalta, jota myös tuomari Frollo himoaa ja samalla syyttää noituudesta. Sitten kapinoidaan sortoa vastaan jne. Elokuva kuitenkin koostuu enimmäkseen Quasimodon pohdinnasta ja identiteetin etsinnästä. Kummalle olisi uskollinen, ainoalle ihmiselle joka kohtelee kuin kaltaistaan vai henkensä velkaa olevalle holhoojalleen? Onko hänelle opetetut arvot sittenkään oikein? Samalla opetetaan hyväksymään erilaiset ihmiset kauneuteen, kulttuuriin tai ihonväriin katsomatta ja valistetaan kristinuskosta.
Ensimmäisen kerran näin leffan ehkä siinä 5-vuotiaana vhs-kasetilta. Silloin piirretty kuin piirretty viihdytti, ja lukuiset mustalaisleirileikit saattoivat alkaa. Lasten silmin ei Notre Damen Kellonsoittajan vakavia ja hyvinkin aikuismaisia aiheita ymmärtänyt. Vasta yhdeksän vuotta ensimmäisen katselu kerran jälkeen tajusin viittaukset seksiin ja vahvat syrjinnän vastaiset teemat. Jo mainitun synkkyyden aiheuttavat mm. Quasimodon ”häpeäpaalu”, joka on ahdistava kohtaus, sekä aika ajoin melankoliset sävellykset.
Elokuvan onnistuneimpia osa-alueita onkin ehdottomasti musiikki. Kun ruutu on vielä pimeä ja kaiuttimista kantautuu kellojen komea kumina, hiipivät kylmänväreet selkääpiitä pitkin. Siihen vielä kunnon mieskuoro ja loistavasti laulavat näyttelijät, ja minut on myyty. Elokuvan, ja mielestäni elokuvahistorian, hienoinpia kohtauksia on Frollon sessio takan kanssa. Ossi Ahlapuron tunteella tulkitsema ”Nuo Liekit” on sävähdyttävä kokemus. Muutenkin kappaleet toimivat paremmin suomeksi kuin alkuperäiskielellä. Onhan niitä perus Disney-sävellyksiäkin, ”Mullin Mallin” on ihan menevä, värikäs ja hauskakin, ”Tää Jätkä On” taas menee jo täysin lasten viihdyttämisen puolelle, mikä lastenleffassa on kuitenkin sallittua. Anteeksiantamaton asia on ”Someday” -niminen biisi lopputeksteissä, joka on kamala. Suorastaan hirveä. Onneksi lopputekstejä ei ole pakko katsoa, tai ainakaan kuunnella.
Sitten niihin näyttelijöihin. Aluksi voin ilmoittaa, että suomalaiset ovat parempia kuin alkuperäiset englanninkieliset, joilta suurimmalta osalta puuttuu se tietty kipinä. Jo mainittu Ahlapuro loistaa Frollona, ääni ja naama sopivat ja herran laulaminen on miellyttävää korville. Tiina Lymi on aivan yhtä häikäisevä, kuin myös Disney-konkari Pääkkönen. Yllättäjä oli ”pylly vasten pyllyä pum pum!”-Fredi, joka luonnollisesti laulaa luikauttaa sujuvasti, ja puhuu aivan yhtä ansiokkaasti. Kenties heikoimmaksi – ainakin laulajana – voisi sanoa pääosanesittäjä Veli Matti Rantaa, mutta lievästi epävarma ääni sopii hyvin myös epävarmalle Quasimodolle. Ongelmaksi osoittautuu myös epäselvyys joissakin vuorosanoissa, erityisesti gargoilien kanssa. Minulla kesti vuosia saada selville, että Frollo on kärsässä, eikä huuhtele.
Visuaalisesti elokuva on myös upea. Taustat ja varsinkin päänäyttämö Notre Damen katedraali ovat täynnä yksityiskohtia. Hahmot ovat huolellisesti piirrettyjä ja liekeissä oleva Pariisi hienosti toteutettu. Tyylikästä jälkeä.
Filmi valmistettiin siis vuonna 1996, ja itse pidän 90-lukua Disney-piirrettyjen kulta-aikana. Onhan myös Leijonakuningas, Pocahontas ja Mulan tehty tuolloin. Jos vertaa tuohon ensimmäisenä mainittuun, jää Notre Damen Kellonsoittaja väistämättä toiselle sijalle. Juoni ei ole niin ehyt kuin se voisi olla, ja tietyt kohtaukset voivat isommista tuntua jo liian lapsellisilta. Silti se lukeutuu niihin suuriin Disney-klassikoihin, jotka jokaisen tulisi edes kerran elämässään katsastaa. Nostalgia-arvo nostaakin pisteytystäni, ja annan anteeksi kaikki mystiset viiksien muutamassa tunnissa kasvamiset ja yleisen disneymäisyyden. Leffa sisältää oman suosikki Disney-pahiksen ja kuuluu ansaitusti suurten Disney-klassikoiden joukkoon. Ja tulee aina kuulumaan.
(Ja muuten… Kaikki sympatia sille ukolle, joka joutuu jatkuvasti häkistä viemäriin. Huomatkaa myös mistä allekirjoittaneen nimimerkki osittain juontaa juurensa.)
