Lähtökohdat selviksi: meitsi on ollut kovan luokan Batman -fani jo parisenkymmentä vuotta, aina siitä asti kun ensimmäistä kertaa tutustuin hahmoon Batman: The Animated series -ysärisarjan myötä pikkuskloddina. Kasvaessa sarjakuvat astuivat kehiin ja teini-iässä sekä varsinkin varhaisaikuisuuden vuosina DC:n universumi teki lähtemättömän vaikutuksen mystisellä rikkaudellaan ja huikeilla storylineillaan. Alunperin tylsänä pitämäni Teräsmieskin paljastui lukuinnostuksen myötä paljon ulkokuortaan monitasoisemmaksi ja kiinnostavammaksi hahmoksi, ja kohosi ajan myötä allekirjoittaneen suosikkisupersankareiden joukkoon. Yllättävän myöhään löytämäni Frank Millerin The Dark Knight Returns räjäytti molempien ”vanhojen ystävien” kohdalla pankin tarjoillen muutenkin elämää suuremman sarjakuvatykityksensä kliimaksiksi maailmanhistorian kovimman gladiaattoritaistelun, jonka muisteleminen saa vieläkin kylmät väreet kulkemaan pitkin fanipojan selkäpiitä. ”I want you to remember, Clark… For all those years to come, my hand on your throat… The man who beat you.”
On siis sanomattakin selvää, että odotin tätä filmiä jo ennenkuin sen tekemisestä edes virallisesti ilmoitettiin. Christopher Nolanin täydellisyyttä lähennelleen Yön ritari-trilogian jälkeen en odottanut näkeväni Batmania uudelleen kankaalla näin pian, ja kun Zack Snyderin erinomaisen Man Of Steelin jälkeen infottiin pläjäyksen jatko-osan aihe, odotukseni pomppasivat korkeista massiivisiin. Iki-inhokkini Ben Affleckin castaaminen viittaritarin rooliin aiheutti pienen kiukkukohtauksen ja paniikkiepätoivon, mutta aiheen kutkuttavuus vei voiton ja mitä lähemmäksi ensi-iltapäivä tuli, sitä vähemmän ajatus Batfleckista enää ärsytti. Tahallaan jättäydyin kuitenkin hypen ulkopuolelle; en katsonut yhtään traileria, en lukenut yhtään arvostelua, eristäydyin leffasivustoilta kokonaan viimeiseksi pariksi päiväksi, voidakseni muodostaa täysin oman mielipiteeni vailla minkäänlaisia ennakkokäsityksiä mistään.
Tämän vuosituhannen supersankarielokuvista heittämällä paremmalle puoliskolle kuuluneet 300, Watchmen ja Man Of Steel ohjannut Snyder avaa leffansa jokaiselle Batman-leffoja nähneelle tutulla skenellä. Bruce Waynen vanhempia haudataan. Väliin leikataan välähdyksiä murhaillan tapahtumista. Pieni Bruce pakenee hautajaissaattueesta ja putoaa hylättyyn, lepakoiden asuttamaan kaivoon. Ballsy move, ajattelee katsoja, ja saman tien Snyder ottaakin pesäeroa tätä leffaa tuottamassa olleen Nolanin trilogiaan ytimekkäällä suunnanmuutoksella, joka määrittää koko seuraavan kaksi -ja puolituntisen kulkusuuntaa.
En aio käydä juonta läpi sen tarkemmin. Tyydyn toteamaan, että kilpailijayhtiö Marvelin Avengers-konseptia pohjustaneista, epätasaisista ja hätäisistä ”trailerielokuvista” poiketen Batman V Superman seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Vaikka saaga keskeytettäisiin eikä Justice League koskaan näkisi päivänvaloa, tämä filkka pitäisi raaminsa luunkovana supersankariklassikkona. Snyder käyttää kaikessa rauhassa koko ensimmäisen tuntinsa hahmoihinsa tutustumiseen, ja tekee sen tyylillä. Arvostan myös linjanvetoa siitä, ettei ohjaaja selittele vaan luottaa siihen, että katsoja tuntee hahmojensa taustaa jo valmiiksi. Näin päästään suoraan sen pariin, millaista Batmania, Teräsmiestä tai Lex Luthoria tähän universumiin rakennetaan, eikä Snyder päästä päähenkilöitään helpolla. Sankarimyytit revitään auki ja alistetaan median sekä kansan riepoteltaviksi, vastuu painaa miestä kuin miestä ja pakottaa tekemään valintoja. Vallan hyveellisyys on suloinen valhe, ja jokaisella sankarilla on pimeä kääntöpuolensa. Kyynisyys ja paikoittain nihilismiä lähentelevä ilottomuus ovat leffan todellisia valttikortteja.
Näiden teemojen kanssa avittavat upeat näyttelijät. Minulle voi kaataa tervaa ja höyheniä päälle, ei tällaisia miehiä kannata täällä pitää jotka eivät usko ammattilaisten harkintakykyyn. Ben Affleck on nimittäin ihan saatanan hyvä. En osaa sanoa, onko Benkku paras Batman koskaan, mutta hän ottaa ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien roolin omakseen. Aikuiseksi varttunut vanha perseleuka rakentaa Waynestaan täysin erilaisen hahmon kuin Christian Bale päättyneessä trilogiassa, mikä on hyvä ratkaisu. Hänen Batmaninsa on heittämällä riivatuin ja psykoottisin (ja sen myötä haavoittuvin ja humaanein) lepakkomies live action-leffoissa ikinä. Henry Cavill, jota pidän erinomaisena näyttelijänä ja täyden kympin valintana Teriksen trikoisiin, jää äijien yhteisissä kohtauksissa täysin virkaveljensä varjoon. Tämä ei tarkoita, että Cavill olisi tällä kertaa huono. Teräsmiehen omissa kohtauksissa äijän kyvyt muistuvat hyvin mieleen ja Clark Kentiä esittäessään Cavill pääsee todella oikeuksiinsa. Jesse Eisenberg hakee Luthoriinsa vaikutteita Heath Ledgerin Jokerista, mutta tuo hahmoon myös oman, paholaismaisen sävähdyksensä ja vaikka joku pitkän linjan fani saattaakin ärähtää, itse pidin siitä, miten Eisenbergin roolityöstä oli löydettävissä tunnistettavia nyansseja, mutta kuinka homma oli silti mallikkaasti päivitetty uuteen suuntaan. Wonder Womaniksi löydetty Gal Gadot ei juurikaan saa valkokangasaikaa ennen loppua, mutta hänen sisääntulonsa on riittävän vakuuttava ja tyylikäs oikeuttaakseen olemassaolonsa muutenkin kuin teaserina tulevasta – samalla kuitenkin tulevasta hyvää luvaten.
Sitten on vielä Amy Adams, vanhan liiton Larry Fishburne, Kevin Costner pienessä mutta tärkeässä cameossa ja vaikka ketä. Mutta jos sivurooleista yksi täytyisi nostaa esille, se on ilman kahta sanaa Waynen suvun hovimestarina ja Brucen tukirankana, Alfred Pennyworthina yhden elämänsä rooleista heittävä Jeremy Irons. Michael Caine teki roolin kolmesti niin ikonisen hienosti, että kenellä tahansa olisi puntti tutissut astua niihin saappaisiin. Ironsin Alfred on kuitenkin loistava. Kuivan ironinen, hieman kärsineennäköinen ja mielipiteensä vahvasti ilmaiseva järjen ääni, joka voi olla Bruce-Batmanin kanssa eri mieltä ja usein onkin, mutta joka aivan varmasti seisoo suojattinsa kulmauksessa katkeransuloiseen loppuun asti. Kympin työtä.
Tittelissä luvattu titaanien taistelu on tietysti se, mitä fanit leffalta eniten odottavat. Vaikka Oliver Queenia ei tällä kertaa nähdä ja matsin motiivit ovat originaalit, on Millerit luettu ja niistä ammennettu. Leffan kantavat teemat jokaisen sankarin roolin romuttumisesta, ihmisyydestä ja vastuunkantamisesta sekä rohkeudesta kulminoituvat tähän pisteeseen paremmin kuin olisin osannut edes toivoa. Usein nykyleffoissa ongelmana on, että toimintakohtaukset tuppaavat olemaan venytettyjä. Tällä kertaa toivoin hartaasti, että juuri tälle matsille on annettu tarpeeksi tilaa ja aikaa, enkä joutunut pettymään. Nimikkoflaidis on pitkä, mutta tiivis paketti ja toteutettu mukaansatempaavasti ja lihallisesti kuin paraskin Rocky-sarjan loppumatsi. Upea, upea kohtaus.
Leffan oikeastaan ainoa miinus seuraa sitten tämän tappelun jälkeen. Lopun rellestys Doomsday-hirviön kanssa on toki hyvännäköistä ja ammattimaisesti tehtyä, mutta samalla kovin geneeristä ja yllätyksetöntä CGI-rytkettä. Näin hieno, draamaan ja laatunäyttelijöihin lähes koko kestonsa luottanut, lihasta ja verestä rakennettu eepos olisi ansainnut harkitumman, lähemmäksi henkilöitään menevän finaalinkin. Ehkä irrallisuudentunne katoaa tästäkin osasta myöhemmillä katselukerroilla, mene ja tiedä.
Kun leffateatterista kotiin matkatessani googletin ihmisten reaktioita, päällimmäinen reaktio oli tyrmistys. IMDB:ssä filmillä on toki hyvä pistekeskiarvo, mutta lähes jokainen ammattilaisarvostelu jonka löysin keskittyi täydelliseen dumaamiseen. En oikeasti voi uskoa, että kyseiset kriitikot ovat katsoneet samaa leffaa kuin meitsi. En voi uskoa, että joku DC:tä tai ylipäätään sarjakuvia fanittava kaveri ei diggailisi tästä mahtavasta leffasta. Marvelin lapsille suunnattuihin fantasiahössöntössöihin verrattuna Yön ritarin ja Kryptonin viimeisen pojan kohtaaminen on jotain aivan muuta; raaka ja rehellinen, sankareiden ihon alle tunkeutuva kuvaus Miesten elämästä muutaman erityisen kovakuorisen yksilön kautta.
