Siitä huolimatta, että Bruce Waynen päätyminen rikollisuutta vastustavaksi viittaritariksi on pohjustettu jo aivan tarpeeksi monta kertaa, alkaa DC-kustantamon rakastetuimmat hahmot viimeinkin yhteen nivova elokuva lupaavasti. Tarina jatkaa sulavasti siitä, mihin Man of Steel sen jätti, ja ryhtyy kiinnostavasti rakentamaan motiivia sankareiden toisiaan kohtaan tuntemalle kaunalle. Tästä eteenpäin se sitten kompasteleekin omiin jalkoihinsa.
Elokuvan suurin ongelma on sen kehno vertautuminen Marvelin elokuvauniversumiin. Satunnaiskatsojaa se ei välttämättä ensinkään kiinnosta ja DC-fani puolestaan saattaisi mieluiten välttää vertailun tyystin, mutta tässä alagenressä siltä ei vain voi välttyä. Batman ja Superman ovat toki eläneet elokuvissa kauemmin, mutta lukuisina eri inkarnaatioina, jotka etenkin ensinmainitun kohdalla ovat seuranneet toisiaan hämmentävän tiiviiseen tahtiin. Sen sijaan Marvel Studios on luonut hahmojaan uusiksi varsin säästeliäästi ja suurimman osan varta vasten saumatonta elokuvauniversumiaan varten.
Kompuroinnin suurin syy lieneekin se, että Dawn of Justice on perässäjuoksija. Asetelmaansa jopa tarpeettoman kauan pohjustava tarina ottaa puolivälin tienoilla itseään hetkiseksi niskasta kiinni, mutta ravistelee ehkä turhankin lujaa. Kokonaisuus hajoaa kuin peili, jonka sirpaloitunutta kuvajaista seuratessa ei enää tiedä, mihin pitäisi katsoa. Kaksi ja puolituntisen keston luulisi riittävän tasapainoisen tarinan kerrontaan vallan mainiosti, mutta sen sijaan olennaisimpien tapahtumien läpi laukataan kiireen vilkkaa, jotta mahdollisimman paljon ehdittäisiin tunkea samaan pakettiin.
Sarjakuvissa sankareiden välisiä mittelöitä on nähty usein ja niiden tavoin tämäkin kiista rakentuu hataralle pohjalle, tarvitsee tapahtuakseen tönäisyn ja on ohi ennen kuin ehti oikeastaan kunnolla alkaakaan. “Batmanin ja Supermanin taistelu loppui, koska niiden äideillä on sama nimi”, kiteytti asian pikkusiskoni, mikä kertookin paljon siitä, kuinka paljon vaivaa Dawn of Justice näkee juonenkäänteidensä perustelemiseksi.
Tarinan loppupuolella tapahtumat äityvät jo aivottomiin mittasuhteisiin. Tarpeettomat hidastukset, läpikuultava tietokonegrafiikka ja ilmeisesti telepatian keinoin kommunikoivat päähenkilöt muistuttavat musiikkivideoilla kannuksensa hankkineen Snyderin aiempaa Sucker Punch -elokuvaa. Toimintarymistely oli sentään rehellisesti omalaatuinen ja vieläpä jokseenkin toimiva, koska se ei ollut sinänsä muuta, kuin kooste kohtauksista, joiden tekemisestä ohjaaja lienee haaveillut jo pikku pojasta saakka. Samankaltaiseksi temmellyskentäksi ei kuitenkaan soisi maailman suurimpien sankarien kohtaamista alistettavan.
Samaan hengenvetoon on toisaalta todettava, että Dawn of Justicen ohjaajaksi Snyder ei ole missään nimessä väärä. Kuvakerronnan tyyli on ehdottomasti omiaan DC:n myyttisen ja fantasiaa liippaavan maailman luomiseen, mutta toteutus vain on tällä erää, ja tämän kokoluokan hahmoihin nähden, liian raflaava. Samalla siitä kuitenkin puuttuu huumori, mikä onkin jo omiaan jättämään katsojan tyystin ymmälleen.
Elokuvassa on silti paljon hyvää. Se sekoittelee aineksia eri sarjakuvatarinoista maistuvaksi kokonaisuudeksi, josta on hauska poimia tuttuja elementtejä. Hivenen kypsempään ikään ehtineet sankarit ovat kuin Frank Millerin tarinasta Yön ritari iskee jälleen, josta lienevät peräisin myös kerronnassa vahvasti läsnä olevat kansalaisten ja median edustajien reaktiot tapahtumiin. Järisyttävälle loppukäänteelle puolestaan tarjoaa vahvan pohjan eräs kaikkien aikojen myydyimmistä sarjakuvatarinoista.
Dawn of Justice toimii siis Avengers-elokuvien tavoin merkittävien tarinakokonaisuuksien sulatusuunina, minkä ansiosta se on myös monin tavoin toimiva modernisointi. Tätä puolestaan tukee ennen kaikkea briljantti roolitus. Bruce Waynen (Ben Affleck) hovimestari Alfred Pennyworth (Jeremy Irons) ei ole vain ylisuojelevainen isoisähahmo, vaan peräti jonkinlainen auktoriteetti. Lex Luthor (Jesse Eisenberg) ei ole enää sikaria sauhutteleva suuruudenhullu maailmanvalloittaja, vaan tämän päivän kuuluisia yritysjohtajia muistuttava hipsteri, joka muuntautuu jopa enemmän Batmanin kajahtaneita vihollisia muistuttavaksi hyypiöksi.
Ehdottomasti eniten keskustelua Dawn of Justicen roolituksesta sekä ylipäätään koko elokuvasta herätti jo ennakkoon Ben Affleckin kiinnittäminen yön ritariksi. Sen sijaan useita sarjakuvasovituksia ohjanneen Snyderin (300, Watchmen) on voitu luottavaisin mielin olettaa tarjoilevan jälleen laadukasta jälkeä. Elokuvan suurin yllätys onkin se, että Affleck luo onnistuneimman valkokankailla nähdyn Batmanin niin maski yllään kuin sitä ilman, mutta samaan aikaan Snyder tuntuu ensimmäistä kertaa haparoivan.
Tyylikkäästi nykyaikaistettu Batman puhuu ääntä muuttavan laitteiston kautta, jolla vältytään Christian Balen ääliömäiseltä örinältä ja luodaan ensimmäistä kertaa aidosti pelottava lepakkomies. Samalla sankari pukeutuu toistaiseksi yksinkertaisimpaan ja juuri siksi onnistuneimpaan elokuva-asuunsa.
Tuorein Batman on toisaalta myös kaikkien aikojen raakalaismaisin. Oman käden oikeus on viety nyt pidemmälle kuin koskaan ja rikkollisuuden torjunnalle kaikkensa antanut synkkä kostaja tuntuu menettäneen osan ideologiastaan. Kaikkein puristisimmat Batman-fanit tulevatkaan tuskin sulattamaan sitä, että heidän puhtoinen sankarinsa tappaa vastustajiaan asein. Marvelin Punisheria muistuttava versio hahmosta on tervetullutta vaihtelua, mutta ei toivon mukaan lopullinen.
Kaiken tämän keskellä elokuvan geneeriset piirteet hyppivät silmille suorastaan kirkuen. Henry Cavill toistaa roolinsa ulkonäöllisesti osuvimpana Supermanina, mutta ei ikävä kyllä onnistu tuomaan pitkästyttävään hahmoon juuri syvyyttä. Yön ritarin mättäessä kaikkivoipaisuuteen tottunutta ja jokseenkin ylpistynyttä supersankaria olan takaa turpiin, on katsojan jopa pelottavan helppo nauttia näkemästään. Ensiesiintymisensä DC:n uudessa elokuvauniversumissa saava Wonder Woman jää puolestaan täysin ontoksi, eikä Fast & Furious -elokuvissa tutuksi tullut Gal Gadot yksinkertaisesti ole riittävän karismaattinen saati taidokas näyttelijä kantaakseen lähes ikiaikaisen henkilöhahmon manttelia.
Dawn of Justicen pahin pohjanoteeraus on sen ylivertainen loppuvastustaja, jonka luomisessa ei ole enää jaksettu pahemmin aivonystyröitä hieroa. Kyseessä onkin se sama CGI-örvelö, joka on piinannut elokuvan päähenkilöitä hiuksen hienoin kosmeettisin eroin lähes kaikessa Herrasmiesliigasta Hobitteihin saakka. Tuntuukin lähes käsittämättömältä, että sarjakuvasovitusten sekä muiden tieteis- ja fantasiaseikkailujen tekijät pääsevät kerta toisensa jälkeen pälkähästä ryöstämällä viime hetkellä toisensa.
Kokonaan oma lukunsa on Dawn of Justicen loputtomalta tuntuva vihjailu. Se viittaa vuoroin sellaiseen menneeseen, jota elokuvissa ei ole edes kartoitettu, ja vuoroin tuleviin tapahtumiin, joiden voisi otaksua koittavan seuraavissa DC:n elokuvasovituksissa. Etenkin Batmanin suhdetta arkkiviholliseensa Jokeriin avataan luultavasti lisää tulevassa Suicide Squadissa, jossa Affleckin viittaritarilla on pieni rooli. Suurempia linjoja ajatellen Justice Leaguen sankareita voitaisiin olla kokoamassa Final Crisis -tarinakokonaisuutta varten, jossa paha viimein voittaa.
Siitä huolimatta, että Dawn of Justice on pienimuotoinen pettymys, jättää se jopa Snyderin jatkopestin suhteen odottamaan tulevaa positiivisin mielin. Erityisen kiinnostavaa on nähdä, toteutuuko Affleckin nyt onnistuneeksi todetun Batmanin oma elokuvasarja.
