Syksyllä 1990 Martin Scorsesen uran ehkä jopa kirkkaimmaksi saavutukseksi ylistetty Mafiaveljet avasi teattereissa. Onpa yksi jos toinenkin kerinnyt esittämään mielipidettään Mafiaveljistä ja jopa väittämään tätä koko 1990-luvun parhaaksi elokuvaksi, mutta Scorsesen tuotannosta puhuttaessa tuon kunnian voisi luontevammin suoda herrojen Scorsesen ja De Niron yhteistyön viimeiselle teokselle; tuolle elokuvalle, joka todella huipensi kaksikon yhteisen matkan – ainakin tähän asti. Viisi vuotta myöhemmin valkokankaalle saapui Mafiaveljien henkinen seuraaja, 1970- ja 1980-lukujen Las Vegasiin, kasinobisnekseen ja järjestäytyneeseen rikollisuuden maailmaan sukeltava Casino, jossa Scorsese jatkaa viiden vuoden takaista tyylittelyään. De Niron tulkitsema kertojaääni vie tarinaa letkeän rennosti eteenpäin, Thelma Schoonmaker pysäyttää kuvan hetkellisesti tuon tuosta ja kevyesti liikkuva kamera seilaa tyylitellysti pitkin kasinon pelilattiaa. Synkän tunnelmavalaistuksen, paahtavan auringon ja Las Vegasin kirkkaana palavien valojen luoman kontrastin keskellä Martin Scorsesella on upea nippu savuverhon taakse peittyviä kasvoja ohjattavanaan. Nimekäs nippu on setelipinojen, kulta- ja timanttikorujen, kauniiden klassikkoautojen, upeiden pukujen ja ennen kaikkea harjaantuneiden ammattilaisten ympäröimä. Säälimätön väkivalta, rouhea kielenkäyttö ja huumeisiin ja alkoholiin verhottu piru esittelevät katsojalle Las Vegasin synkän puolen. Kuten itse asian näen, Mafiaveljissä Scorsese vasta harjoitteli tämän kerronta- ja toteutustyylin käyttämistä ja lämmitteli Casinoa varten – tällä kertaa Scorsesen tapa kertoa tarina toimii paljon sujuvammin. Casino ei lankea aavikolle kaivettuihin kuoppiin, se nousee ”isoveljensä” varjosta ja hautaa kokaiininhuuruisen Henry Hillin veljineen näihin. Casino on Martin Scorsesen upean uran huipennus – Luxor-pyramidikasinon hohtava kärki Las Vegasin yössä.
Tarinan keskiössä on Robert De Niron tulkitsema nerokas uhkapeluri ja vedonvälittäjä Sam ”Ace” Rothstein, jonka keskilännen mafia pestaa kasinonsa johtoon. Vanhat pomot keräävät näennäisesti lain rajojen sisäpuolella toimivan kasinon tuotosta parhaat päältä ja Ace Rothstein rikastuu samalla. Rothstein tekee elämänsä virheen rakastumalla ja naimalla Sharon Stonen Oscar-ehdokkuuden arvoisesti esittämään prostituoidun. Sam Rothsteinin elämää ei myöskään helpota hänen impulsiivisen ja aggressiivisen lapsuudenystävänsä siirtyminen Las Vegasiin. Joe Pesci jatkaa Mafiaveljistä tutun roolinsa esittämistä, ja ainut eroavaisuus roolien välillä löytyy oikeastaan vain tulkittavan roolihahmon nimestä.
Mafiaveljien tavoin Casino perustuu kirjailija Nicholas Pileggin romaaniin. Molemmat elokuvat voidaan laskea harvalukuiseen kategoriaan elokuvista, joihin Martin Scorsese on ohjaamisen lisäksi itse kirjoittanut käsikirjoituksen. Pileggin kynästä lähtenyt tositapahtumiin perustuva tarina etenee narraation kuljettamana verkkaisesti, mutta silti tarpeeksi tapahtumarikkaana pitääkseen katsojan mielenkiinnon yllä koko kolmituntisen kestonsa ajan. Pileggi ja Scorsese lisäävät tarinaan potkua kärkkäällä ja sutjakalla dialogilla, pienillä annoksilla huumoria ja rujolla graafisella väkivallalla. Scorsese lisää taustalle aikakauden musiikkia ja lavastus- ja puvustuspuolen kaverit pistävät parastaan saadakseen elokuvan ulkoiset puitteet mahdollisimman komeiksi.
Scorsesen Casino on näyttelijöiden juhlaa. Bobby De Niro suorituksineen voi vaikuttaa vaisulta, mutta hänen roolihahmonsa on juuri niin hillitty kuin miehen suorituskin. De Niroa ei juuri nähdä rähjäämässä tavalliseen tapaansa, vaan hänen suorituksessaan ja hahmossaan on jotain doncorleonemaista rauhallisuutta ja arvokkuutta. Näyttelijä työskentelee männävuosiensa timantin kovalla perustasolla, ei repäisevästi mutta todella vakuuttavasti. Sharon Stonen uran tätihetki; itse asiassa hän saa luotua Gingeristään niin rasittavan hahmon, ettei moista useasti tule vastaan. Roolihahmon kannalta vaikeimpina aikoina De Niro ja Rothstein eivät ole ainoat näyttelijättären työskentelystä kärsivät, vaan katsojakin joutuu raivon partaalle kiitos Sharon Stonen. Vaikuttavaa. Joe Pesci esittää tyypillistä rooliaan ja James Woods vilahtaa pikkunilkin roolissa.
Elokuva on visuaalista sokerinamua ulkoisten puitteiden ja upean kuvaustyöskentelyn ansiosta. Oliver Stonen vakiokuvaajana 1980- ja 90-luvuilla toiminut, sittemmin Scorsesen ja Quentin Tarantinon kanssa työskentelyyn tykästynyt Robert Richardson on yksi alan suurimmista taiteilijoista ja visuaalisista tarinankertojista, eikä hän tälläkään kertaa anna työnjälkensä olla mitään timanttia vähäisempää. Valaistuksesta, kuvakulmista, kameran liikkeestä ja lähikuvista huokuu harkitut ratkaisut ja tyylikkyys. Suuri kiitos kolmetuntisen rikoskertomuksen kerronnan sulavuudesta kuuluu Scorsesen vakioleikkaajalle Thelma Schoonmakerille, joka liittää kuvat toisiinsa, yhdistää äänen ja kuvan sekä saa tarinan elämään ja elokuvan etenemään kiireettömästä tahdistaan huolimatta eläväisenä ja sujuvana. Erityisesti kertojaäänien käyttö ja stillkuvat vaikuttavat. Niin ikään musiikin käytöstä on näytettävä isoa peukkua.
Elokuva tuntuu ja näyttää realistiselta, eikä se yritä romantisoida tai silotella rahan ja vallan himon eteenpäin ajamaa karua maailmaa. Casino ei ole vain taattua scorseselaista laatua, vaan ehkä miehen kaikista paras taidonnäyte. Uuden vuosituhannen 14 ensimmäistä vuotta ovat olleet Scorsesen kulta-aikaa ja miehen omasta filmografiasta Casinolle löytyvät kilpailijat vain vuonna 2007 legendaariselle ohjaajalle uran ensimmäisen ja tähän asti ainoan Oscarin tuoneesta The Departedista ja ohjaajan viimeisimmästä draamaelokuvasta The Wolf of Wall Streetistä.
