Los Angelesilaisen roskakuskin yövuoro päättyy pelottavasti eräänä yönä 1984, kun valokaarien ja kirkkaan väläyksen saattelemana pihaan ilmestyy vankkarakenteinen, alaston mies joka pian ilmestyttyään tappaa punkkarin saadakseen tältä vaatteet. Terminator, kyborgituhoaja vuodesta 2029, on saapunut and it means business. Tehtävänään tappaa koneiden ylivaltaa tulevaisuudessa vastustavan ihmisten vastarintaliikkeen tulevan johtajan äiti, Sarah Connor, Terminator ei ole kuitenkaan ainoa aikamatkaaja pelikentällään. Vastarintaliikkeen kersantti Kyle Reese saapuu menneisyyteen Terminatorin kannoilla, tehtävänään suojella Sarahia. Alkaa kilpajuoksu siitä kumpi ehtii ensin kohteensa luo, ja voittaja määrää ihmiskunnan tulevaisuuden…
Ja niin se alkoi, Hollykylän parhaisiin lukeutuvan toimintatrilogian ensimmäinen osa, kohtauksella jossa naku Kuvernaattori saapuu Los Angelesiin ja tarkkailee edessään aukeavaa näkymää kaupunkiin, josta oli tosielämässäkin tuleva hänen osterinsa. Terminator – tuhoaja on mallikas esimerkki siitä että 200 miljoonan taalan megabudjetti yksinään ei takaa laatua, käytettävissä olevan rahan määrä ei nimittäin mitenkään olisi korvannut sitä lahjakkuuden, kekseliäisyyden ja ammattitaidon määrää ja rakkautta elokuvantekoon, joka tätä leffaa tehdessä kokoontui yhteen paikkaan. Terminator on allekirjoittaneen silmissä 1980-luvun paras toimintaelokuva ja se on sitä monen nappiin menneen asian summan ansiosta. Alkakaamme vaikkapa ohjaaja James Cameronin kyvystä kertoa tarina käyttämänsä median kautta. Tarinaa ihmisen näköisistä, aikamatkaavista tappajaroboteista voisi hyvästä syystä pitää melko lapsellisena, utopistinenhan se lähemmin ajateltuna onkin eikä vähiten siksi, että Sarah Connorin hahmo, tavallinen rivikansalainen grillitarjoilijattaren huolineen, muuttuu käden käänteessä itse Neitsyt Mariaksi, joka on synnyttävä koko maailman pelastavan Messiaan. Kuulostaa kaikki jotenkin vähän turhan kätevältä, mutta…
Cameronin tarinankerrontatyylissä on jotain, mikä saa katsojan unohtamaan elokuvan lapsukset ja pohjaidean hölmöyden. Ehkäpä kyse on siitä, että tekijät ovat osanneet keskittyä olennaiseen. Toimintaosuudet ovat vauhdikkaita ja rytmitetty hyvin, Cameronin käyttämä synkkä kuvasto ja Brad Fiedelin lahjakas kasarisyntikkapoppi istuvat yksi yhteen ja luovat elokuvalle tunnelmaa. Erikoisefektit, vaikkakin vanhanaikaiset tänään, ovat aikalaisikseen erittäin onnistuneita, sillä täytyy muistaa että tämän elokuvan tekijöitä rajoitti Hollywoodissa vaatimaton, noin 6,4 miljoonaa taalaa budjetti. Siitä huolimatta Schwarzeneggerin kasvoille rakennettu groteskin näköinen, ihon alta törröttävä metallikallo toimii. Näyttelijät tekevät kautta linjan hyvää työtä, jopa ”Ahhnuld”, joka tässä leffassa vetää kunnialla läpi ainoan itselleen koskaan sopineen luonneroolin. Schwarzeneggerin Terminator on iso ja uhkaava hahmo joka ei pelleile, ei uhkaile tai puhu turhia. Se ainoastaan tulee päälle ja tappaa, tunteettoman koneen kylmyydellä. Koska rooli ei mahdottomia vaadi, on Arnold juuri tätä tehdessään, surullistakin kyllä, parhaimmillaan.
Joten, vaikka itse idea saattaa olla lapsellinen, ovat elokuvan luojat kuitenkin suhtautuneet materiaaliinsa vakavasti ja sillä ammattitaidolla jota heidän asemassaan olevilta ihmisiltä voi odottaakin ja luoneet erittäin hyvät rakennuspalikat, jotka ohjaaja Cameron on sitten lyönyt kasaan erittäin pikkutarkasti ja hallitusti, luoden näin kokonaisuuden, budjetin rajoituksista huolimatta hyvin tehdyn elokuvan jota on erittäin mukava seurata, niinkuin luovuudesta syntynyttä laatua aina. Ikivihreä teos joka, jos maailmassa on vielä oikeutta, tullaan muistamaan vuonna 2029:kin.
nimimerkki: JAMO
