Ison mittakaavan kotimainen lupaus Jalmari Helander saattaa tuoreessa kansainvälisessä spektaakkelissaan 13-vuotiaan Oskarin (Onni Tommila) Lapin erämaahan suorittamaan miehuuskoetta. Korvessa samotessaan poika kohtaa pulaan joutuneen Yhdysvaltain presidentin, William Alan Mooren (Samuel L. Jackson) ja ottaa tärkeämpien tehtävien ohessa miehen hoteisiinsa. Seikkailun ainekset ovat padassa ja sitten ei muuta kuin hämmentämään.
Mikäli elokuvan huikeaa tähtikaartia ei oteta lukuun, ihka ensimmäinen asia, joka elokuvassa kiinnittää huomion, on sen uskomaton visuaalinen ilme. Kotimaiselle katsojalle tämä on kirjaimellista, sillä elokuvan jylhä Lappi on kuvattu Saksassa. Big Gamella onkin potentiaalia pudottaa osa katsojistaan jo aivan alkumetreillä.
Hollywoodin näyttelijät ovat nykyisin kasvavissa määrin kiinnostuneita sen ulkopuolisista projekteista. Siinä suhteessa Big Game on näyttelijöilleen kaksiteräinen miekka. Yhtäältä kyseessä on suomalaisittain, ellei peräti koko Euroopan mittakaavassa, poikkeuksellisen näyttävä produktio niin visuaalisesti kuin tuotannollisesti. Toisaalta se on tyyliltään niin yliampuvan amerikkalainen, että se lähestyy toimintaelokuvan parodiaa eikä siten ole loppujen lopuksi kovin kaukana sellaisesta, mitä moni iso nimi pyrkii kyllästymiseltään jo välttämään.
Big Game vaatii sikäli paljon myös katsojalta. Se sortuu joihinkin melkoisen tökeröihin kliseisiin eikä juonensa puolesta pääse yllättämään ainakaan toimintagenren ystäviä. Veden alla on aikaa vaihtaa merkitseviä katseita ja ylipäätään mistä tahansa on mahdollista selviytyä tai olla selviytymättä käsikirjoituksen niin vaatiessa. Lisäksi muutamissa elokuvan kohtauksissa on jotain kiusallisen tuttua esimerkiksi sellaiselle katsojalle, jonka suosikkielokuviin kuuluu Sakaali tai Die Hard – Koston enkeli.
Entäs sitten? On muistettava muutama asia. Myös Big Gamen edeltäjän, Rare Exportsin, maisemat kuvattiin Suomen Lapin sijasta ulkomailla ja kyllä se homma silti toimi. Toisekseen toimintaelokuvat voidaan karsinoida karkeasti realistisiin ja yliampuviin eikä kumpikaan tyylilaji ole sen parempi tai huonompi. Kolmanneksi on vielä todettava, että plagioinnin ja kunnianosoituksen välinen raja on joskus hiuksen hieno. Big Gamen osalta kallistuminen jälkimmäisten vaihtoehtojen kannalle vaati silmiä avaavan juttutuokion ohjaaja Jalmari Helanderin kanssa. Joku toinen katsoja saattaa kyetä toteamaan asian omin avuin tai vaihtoehtoisesti päätyä arvostelemaan elokuvaa turhan ankarasti puutteellisin perustein. Big Game nimittäin huijaa varomatonta katsojaa. Se vaikuttaa aluksi jokseenkin todentuntuiselta, irtoaa sitten äkkikäännöksellä kaikista henkseleistä ja ujuttaa salakavalasti sekaan komedian aineksia muistuttaen lopulta jopa aavistuksen jotain Johnny Englishin kaltaista toimintafarssia.
Helanderin tuntien – sen verran kuin ohjaajan hyvällä tavalla vinoutunutta ajatuksenjuoksua on ylipäätään mahdollista ymmärtää – kaikki tämä on tietoista ja tarkoituksellista. Kaikesta paistaa läpi intohimo äärimmäisyyksiin vietyyn toimintaviihteeseen sekä rakkaus sen virstanpylväitä kohtaan. Silmäniskun tosin saa myös Samuel Jacksonin aiempi työ, myötähäpeällä höystettyä kulttimainetta nauttiva Snakes on a Plane. Yksittäisiä sutkautuksia ja kohtauksia kokonaisvaltaisemmin Big Gamessa kuitenkin näkyy Helanderin kunnioitus Steven Spielbergin tuotantoa kohtaan. Helanderin omien sanojen mukaan toimintaelokuva on parhaimmillaan, kun se lähtee kunnolla lapasesta. Pakko myöntää, että sellaisellekin on aikansa ja paikkansa jos sitä vain osaa valitsemaltaan elokuvalta odottaa.
Tarinan kannalta Oskarin ja presidentti Mooren välinen suhde on elokuvan ehdottomasti mielenkiintoisin osa-alue. Näyttelijöiden kemia välittyy myös roolihahmojen vuorovaikutukseen, jota on nuoren tähden vielä hieman kömpelöstä ja paikka paikoin ärsyttävästä ilmehdinnästä huolimatta yllättävän hauska seurata. Dialogi saa parhaimmillaan jopa aivan aavistuksen tarantinomaisia vivahteita, mikä Jacksonilla lieneekin jo pikkuhiljaa selkäytimessä. Toisinaan kuitenkin tuntuu ikävästi siltä, että Jacksonin hahmosta on tehty turhankin avuton, jotta hänessä todella olisi 13-vuotiaalle jotain pelastettavaa. Luulisi Yhdysvaltain presidentillä olevan edes rahtusen paremmat valmiudet toimia todellisessa hätätilanteessa siitä huolimatta, että yhtäkkiä tulisikin pärjätä suomalaisessa vuoristossa ilman lakeijoiden armeijaa. Jackson sentään tekee kiistatonta takuutyötä, mutta jopa sellaisella helppoudella, että rooli tuntuu silkalta välipalalta.
Laadukasta jälkeä tekevät myös Jim Broadbent (Pilvikartasto), Felicity Huffman (Transamerica), Victor Garber (Titanic) sekä Ray Stevenson (Thor). Kovan luokan ammattilaisista huolimatta hahmot jäävät melko ontoiksi tarinan keskittyessä niin voimakkaasti pääosakaksikon ympärille. Pahiten tästä kärsii Mehmet Kurtulus (Equilibrium), jonka roolityö ei aivan yllä muiden tasolle. Roolitusta vaivaa myös sen niukkuus. Tähtikaarti on nimekäs, mutta nimiä on jokseenkin vähän ja tämän kokoluokan tapahtumissa tietty kuplamaisuus voi muodostua häiritseväksi tekijäksi. Big Gamen tapahtumat rajautuvat lähes yksinomaan erämaahan ja Pentagonin valvomoon muutaman hahmon ympärille kerrallaan. Ratkaisu tuo toisaalta elävästi mieleen esimerkiksi niinkin suuren luokan tuotannon kuin Jurassic Park. Onko kyse rajallisesta budjetista vai ihan simppelisti suomalaisesta tarkoituksenmukaisuudesta? Nyt tosin palataan jälleen niihin asioihin, jotka elokuvalle on kyettävä antamaan anteeksi, jotta siitä voi toden teolla nauttia.
Kun kaikki edellä mainittu otetaan tekijän näkökulmasta huomioon, alkaa niin elokuvan taiteellinen idea kuin sen tuotannollinen funktio valjeta. Työnä Big Game on toimintafanin unelmien täyttymys, mutta myös epäilemättä käyntikortti Hollywoodia silmällä pitäen. Se on näyte siitä, kuinka pähkähulluja suomalaiset elokuvantekijät voivat itsenäisen ideoinnin saralla olla ja millaisella rautaisella ammattitaidolla nämä ideat kyetään toteuttamaan valjastaen apuun kansainvälinen osaaminen ja yhteistyö.
Big Game tuleekin todennäköisesti jakamaan yleisönsä mielipiteet kohtalaisen jyrkästi kahtia. Kitkerimmät kommentit tullaan arvatenkin kuulemaan niiltä, jotka ovat kateellisia siitä, että suomalainen heppu on matkalla menestykseen jossain sellaisessa, minkä ei pitäisi oikeastaan olla mahdollista. Todellisille suomalaisille elokuvan ystäville Renny Harlinin maailmanmaineen ei tulisi kuitenkaan vielä likimainkaan riittää. Iron Sky on puolestaan profiloitunut niin selkeästi sci-fi-brändiksi, että se on ehkä jopa jossain määrin ajanut itsensä ahtaalle. Big Gamelle ja sen kaltaisille hankkeille on ehdottomasti tilausta ja Helanderin ja tuottaja Petri Jokirannan muodostama tehotiimi ansaitsee nimenomaan näistä syistä arvostusta hieman enemmän kuin vain yhden tyypillisen toimintaelokuvan taustavoimat.
Sanotaan se nyt siis vielä kerran, jotta mikään ei jää epäselväksi. Big Game on hatunnosto elokuville, joita se tyylillisesti muistuttaa, ei niiden parodia saatikka kopio. Se on käyntikortti, mutta se on sitä rehellisesti. Onhan se myös ehdottomasti sellainen käyntikortti, jonka voi ojentaa ylpeänä. Big Game on kuvallisesti vaikuttava, hengästyttävän toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea äärimmäisen viihdyttävä. Vaikka se on Rare Exportsia yllätyksettömämpi ja persoonattomampi, se ei kuitenkaan missään nimessä ole niin yksinkertainen kuin päällepäin luulisi. Se tuo tutulta kalskahtaviin käänteisiin ihan uutta väriä ja jättää edeltäjänsä tavoin katsojan hieman ymmälleen. Odotit sitä sitten innolla tai ennakkoluulolla, katso se ennen kuin sanot siitä yhtään mitään.
