Saturday Night Live’sta yleisöön tietoisuuteen ponkaissut Eddie Murphy oli 80-luvulla kuumaa kauppatavaraa. Siinä, missä muut 23-vuotiaat näyttelijänalut esittävät viisi vuotta itseään nuorempia nuorisoleffoissa, Murphy veti kotiin täyden areenan stand up -keikkoja vuosia itseään vanhempien itsevarmuudella, eikä hänen osuutensa leffoissa 48 Hrs (1982) ja Trading Places (1983) todellakaan jäänyt minkään puolen minuutin ekstran tasolle. Ei siis ihmekään, että pääroolien ykköspallia tarjonnut Beverly Hills Cop päätyi vuoden 1984 jättihitiksi – ja kysyntää jatko-osalle riitti. Kokoonpano pysyi kakkososalle pitkälti samana, mutta ohjaajaksi vaihtui toinen uutuusnimi ihmisten huulilla, tuoreeltaan Top Gunin ohjannut ja nyttemmin traagisesti menehtynyt Tony Scott. Lupausta oli ilmassa.
Siispä: Axel Foley saa jälleen syyn lähteä koti-Detroitista länsirannikolle aiheuttamaan pahennusta, kun edellisosasta tuttu komisario Bogomil (Ronny Cox) ottaa luodista osumaa. Axelin tarkan päämäärän voinee arvata leffan nimestä. Ässäpari Rosewood & Taggart auttavat Axelia selvittämään niin Bogomilin ampumistapausta kuin kaupungissa riehuvien ”aakkosryöstöjen” mysteeriä. Uusi poliisipäällikkö aiheuttaa lisää esteitä, jotka eivät koskaan ole päähenkilöillemme liian korkeita.
Aina, kun olen Beverly Hills Cop II:sta jotain ääneen puhunut, on mielipiteeni varmasti näyttäytynyt varsin ynseänä. Totuus on kuitenkin se, että minkään asteisesta vihasta ei ole kyse, eikä leffakaan täydellisesti putoa persiilleen. Uskon vaan vakaasti siihen, että sen juhlimattomat sankarit löytyvät sieltä, mistä ei ensimmäisenä odottaisi: ensimmäisenä haluan kiittää sitä, kuka ikinä sai kasattua elokuvan soundtrackille artistit varsinaisen säveltäjän Harold Faltermeyerin lisäksi. Muiden muassa Bob Segerin ja James Ingramin edustamassa soundtrackissä on viehättävän ajankuvan lisäksi mieltä kohottavaa ponnekkuutta.
Toinen erityismaininta menee kuvauksesta vastanneelle Jeffrey Kimballille. Siis mitä? Ketä muka kiinnostaa, miltä Beverly Hills Kytän kaltainen blockbuster näyttää? Voi tuntua vähemmän kuin toissijaiselta viljellä toimintaelokuvaan nättiä kuvastoa, mutta juuri se Los Angelesin taivaanrannoilla ja city-estetiikalla (hyvä ihme, kun jotkut toimistotkin näyttävät niin seksikkäiltä) herkuttelu antaa sitä fiilinkiä, mikä saa parhaimmillaan unohtamaan syksyn pahimmat paskasateet. Ääniraidalta vielä älyttömän groovya syntikkaveivausta, niin tätä voisi pitää vaikka vuotuisena kesänavausleffana.
By the by, Jeffrey Kimball työskenteli myöhemmin The Expendablesin parissa, jota on pimeydeltään puolet ajasta mahdotonta edes määritellä. Koita sitten ottaa selvää toimintakohdista. Mitä helvettiä tapahtui?
Actionistä puheen ollen Tony Scottin mukaantulo merkitsi arvatenkin paljon haulikointia ja ruttaantuvaa peltiä. Toiminnan puolella mitään ikimuistoista tai vallankumouksellista ei tapahdu, mutta ottaen huomioon kiihkeän tahdin ja monimuotoisen eliminoimisen meiningin, moni kasaripaukuttelu on ikääntynyt huonomminkin. Mielikuvitusta kaipaisi, mutta virtaa on.
Eniten tässä toivoisi komedialta. Tony Scott myönsi aikoinaan, ettei ollut mikään komediaekspertti, mutta luulisi, että Murphyltä sentään luonnistuisi dialogi muutenkin kuin epätoivoisena dickien ja shittien satunnaisroiskintana. Taggartin, Rosewoodin ja Axelin muodostamassa kolmikossa on kyllä yhdessätyöskentelyn ja hengailun kitkattomuutta, mutta olkoon Taggartin liukastuminen altaaseen osoitus siitä, miten itse vitsimateriaali alkaa huveta. Ykkönenkään ei ole suoranainen naururemakka, mutta ainakin läpänleiskautus on edeltäjässä näkyvästi vaivattomampaa, eivätkä Foleyn tavaramerkiksi muodostuneet impro-hölötykset kiipeleiden selvittämiseksi aiheuttaneet pelkkiä yskäisyjä.
Siihen voin olla puolestaan tyytyväinen, ettei Taggart-Rosewood-Foley-akselin (heh…) enää tarvitse viettää koko leffaa tutustuessaan toisiinsa, vaan kaveruus alkaa olla jo käsinkosketeltavaa – jossei muulloin niin viimeistään siinä vaiheessa, kun ykkösosan vanha kunnon byrokraatti Bogomil on hyvää pataa Axelin kanssa. Herttaista on nähdä myös uusia puolia Rosewoodista, vaikka dramaattisin paljastus taitaakin olla se, että hän pitää Cobran julistetta seinällään. Eikä ironian häivääkään, kuvitella.
Funktiota ryöstöjen ratkaisemisen kannalta Taggartilla ja Rosewoodilla saisi olla enemmän, kun Axelin sherlock-kykyjen loputtomuus ei jätä oikein mitään kiperää rikoksen ratkaisuun.
Antagonisteiksi on keksitty kliseisen överi, mutta matsku huomioon ottaen suht onnistuneesti näytelty, poliisilaitoksen isoherra Lutz (Allen Garfield), sekä itse Aakkosryöstäjät. Ihmeellisesti hassattu Jürgen Prochnow ja yhden nuotin Brigitte Nielsen etunenässä osoittavat, että ryöstökaartista voi löytyä nimeä, mutta ei varsinaista näyttöä. Kun oman käden rikostutkintaa suorittavat sankarit pistävät mataliksi koko asekauppapoppoon SEKÄ saavat nöyryytettyä Lutzia, niin johan kaikki palikat menevät päivän päätteeksi enemmän kuin passelisti paikoilleen.
Kaikki meistä taatusti tuntevat tilanteita, joissa leffojen huonot puolet saavat käymään läpi eräänlaisen totutteluprosessin, minkä jälkeen vikoja sietää ja suhde leffaan vahvistuu. Näin ei vain aina käy, sillä ehkä ne huonotkin jutut tarvitsevat enemmän kuin oman painonsa verran hyvää vastapainoksi.
Mikään maailman häpeällisin jatko-osa ei Beverly Hills Kyttä II:n myötä Bruckheimer-tehtaasta ulostunut, mutta kovin epätasainen kylläkin.
