Viimeinen tango Pariisissa Kummisedän kanssa palautti Marlon Brandon loistoon vuonna 1972. Molemmat pääosanäyttelijät, Maria Schneider ja Brando, ovat katuneet osallistumistaan tähän kyseiseen elokuvaan. Brando on sanonut antaneensa liikaa kun taas Schneiderin mielestä eräät kohtaukset menivät aivan liian pitkälle ja olivat jopa traumaattisia kokemuksia hänelle.
Viimeinen tango Pariisissa on italialaisen Bernardo Bertoluccin mestariteos. Elokuva ei ole pelkkää aikuisviihdettä, vaikka seksuaalisuus on näkyvissä jatkuvasti. Bertoluccilla on taito luoda elokuvilleen ympäristö, jossa muuten hulluina ja sairaina pidetyt ihmiset vaikuttavat täysin normaaleilta ja heidän outo käyttäytyminen tuntuu hyväksyttävältä.
Elokuva on filmattu sekä Italiassa että Ranskassa ja varsinkin maisemat Pariisissa ovat haikealla tavalla kauniit. Kadut ovat masentavan harmaita ja nähtävyydet saavat haukkomaan henkeä mutta ympäriinsä kävelevät ihmiset vaikuttavat jollain tavalla hyvin onnettomilta. Päägenre tälle elokuvalle on selvästikin draama, mutta sillä on myös romanttiset ja hauskat hetkensä.
Elokuva alkaa Brandon näyttelemän hahmon laahustaessa kadulla. Hän vie kädet hiuksiinsa ja huutaa Jumalaa, hyvin vaikuttava ja surullinen kohtaus heti alkuun ja puren huultani jotten itsekin parkuisi. Brando näyttelee keski-ikäistä amerikkalaista leskeä, Paulia, jonka vaimo on juuri tehnyt itsemurhan. Paulin ulkonäkö on varsin rähjäinen ja hän on selvästikin hyvin masentunut.
Maria Schneider näyttelee hemmoteltua Jeannea, joka etsii asuntoa. Yhdessä näistä lähes tyhjistä huoneistoista hän tapaa Paulin ja he alkavat suhteen. ”No names”, Paul pyytää ja elämä näyttääkin olevan paljon helpompaa, kun ei tiedä toisesta mitään: Ei sopimuksia tai rajoja eikä siis myöskään mustasukkaisuutta tai turhaa suremista. Nämä kaksi hahmoa leikkivät outoja seksuaalisia leikkejä keskenään ja käyttävät toisiaan kuin leluja, riidellen toisinaan lapsellisekkaan rakastavaisesti.
Yksi asia jonka tajusin ja johon erityisesti rakastuin on kontrastit Maria Schneiderissä: Hänen aksenttinsa on hilpeä mutta hänen äänentä on vakavan matala. Lisäksi hänen kasvonsa ovat hyvin lapsekkaat kun taas hänen vartalonsa on äärettömän naisellinen. On vaikea olla rakastumatta hänen hahmoonsa!
Brando improvisoi monissa kohtauksissa Bertoluccin kehotuksesta. Esimerkiksi kohta jossa Paul kertoo lapsuudestaan kuvastaa Brandon omia kokemuksia hänen ollessaan nuori. Kenties tässä kaikessa avautumisessa onkin yksi syy siihen miksi Brando toivoi ettei ikinä olisi suostunutkaan koko elokuvaan. Ei riitä että näyttelijät ovat kameran edessä ilman vaatteen riekalettakaan vaan jopa heidän ajatuksensa revitään kaikkien ihmisten tietoon.
Sivuosanäyttelijänä nähdään esimerkiksi ranskalainen Jean-Pierre Léaud joka näyttelee Tomia, Jeannen sulhasta. Tom on varsin innokas ja raivostuttavakin paikoitellen ja olen suhteellisen varma että elokuva olisi ollut aivan yhtä nautittava, ellei enemmänkin, mikäli näyttelijöinä olisivat toimineet lähinnä vain Schneider ja Brando.
Viimeinen tango Pariisissa on ollut ehdolla kahdelle Oscarille. Se on voittanut viisi muuta palkintoa ja tämä elokuva tosiaankin antoi minulle nautittavan parituntisen vaikka loppukohtaus olikin järkyttävä enkä oikein vieläkään tiedä pidinkö siitä vai en.
Suosittelen tämän elokuvan katsomista jokaiselle joka pitää itseään Marlon Brandon ihailijana (vaikka kuinka voisitkaan kutsua itseäsi sellaiseksi jos et ole nähnyt tätä?) sekä ihmisille jotka haluavat kokea kokonaisen sarjan tuntemuksia: Surua, vihaa ja iloa näin esimerkiksi. Viimeinen tango Pariisissa näyttää meille kuinka tavallista on olla kummajainen. Ja mikä tärkeintä: Kuinka normaalia on olla epätoivoinen.
