Daisy (Cate Blanchett) odottaa kuolemaansa new orleansilaisessa sairaalassa. Hän pyytää tytärtään Carolinea (Julia Ormond) lukemaan päiväkirjaa mihin Benjamin (Brad Pitt) on kirjoittanut muistelmansa silloin kun vielä siihen pystyy. Benjamin syntyi Ensimmäisen Maailmansodan loppuessa ja jostain kohtalon oikusta hän oli vanha jo syntyessään ja tuli hylätyksi. Queenie (Taraji P. Henson) otti hänet huostaansa ja Benjamin kasvoi täyteen kokoonsa ja nuoreni elämänsä loppuun asti.
David Fincheriltä oli Allekirjoittanut tottunut odottamaan synkeää, kolkkoa ja morbidia pessimismiä elokuvaan missä hypernopean kaunis kuvakerronta törmää näyttäviin tehosteisiin. Benjamin Button on kaunis ja se on täynnä upeaa erikoistehostevelhoutta, joka ironista kyllä on tarinan uskollinen palvelija. Kyseessä on eeppinen Hollywoodin melodraama, eli itkupuserrin ja se todellakin ampuu liikuttavuudessaan täyslaidallisia. Nenäliinoille on tarvetta useaankin otteeseen.
Brad Pitt toimii erinomaisesti Benjaminina jonka omituisesti etenevää elämää Fincher seuraa hellällä, harkitsevalla otteella. Tehostemaagit ovat tehneet Pittin suhteen loistavaa työtä ja hän on yhtä uskottava 70:n tienoilla käpistelevänä nuorukaisena ja 20:n kynnyksen ylittävänä vanhuksena jota dementia alkaa jo vaivata. Näyttelijätyö pysyy tehosteiden mukana, joskin mikään karismajärkälejyräys ei Pittin suoritus ole, mikä oli varmaan tarkoituskin ja sopivien stunttien käyttö varmistaa suorituksen täydellisyyden.
Cate Blanchett on aivan yhtä toimiva Daisynä joka kohtaa Benjaminin ollessa vanha ukko ja kohtaa tämän puolivälissä mikä tuntuu juuri oikealta. Vakuuttava meikki ei peitä hänenkään näyttelijätyötä alleen ja Pittin kanssa saavat aikaan vahvaa lämpöä. Kipinöitä myös näpäytellään esille, mutta kehystarinan tragedia on koko ajan näkyvillä.
Tehosteet ovat siis loistavat, Pitt ja Blanchett ovat erinomaisia ja sivuhahmojen joukkoon mahtuu kapteeni Miken (Jared Harris) kaltaisia eksentrisiä persoonallisuuksia. Vaikka Benjaminin elämä koskettaa monia aikakausia ja ilmiöitä on Eric Rothin käsikirjoitus harmillisen etäällä isoista asiayhteyksistä. Missään vaiheessa ei tule ilmi millä tavalla Benjamin on osallistunut yhteiskunnan toimintaan. Rakkaustarina on myös mukana, mutta ei suinkaan ole ainoa asia tässä tarinassa mikä vähentää päälleliimattua makua eikä ole suhteettoman pitkäkestoinen kokonaisuudessa mikä kuvaa Benjaminin jokaista ikävaihetta suunnilleen yhtä pitkään. Isojen asiayhteyksien sijasta mukaan on kaadettu tynnyrillinen ([I]tun[/I]-koko eli isoin) tunnedraamaa ja vaikka se alussa onkin hieman onttoa tulee todellinen dramaattinen vaikutus ilmi vasta lopussa, Viikatemiehen lähestyessä ja Benjaminin unohtaessa puhumisen ja kävelemisen vanhan Daisyn yhä rakastaessa häntä.
David Fincher osoittaa kykenevänsä tekemään tunnepohjaista melodraamaa myös pitää sen omanaan. Pittin ja Blanchettin suoritukset ovat erinomaisia ja tehosteiden upeudesta ei voi tarpeeksi paljoa sanoa – ne katoavat täydellisesti elokuvan kerrontaan. Se mikä estää tätä äärivoimakasta sipuliannosta olemasta äärimaukas sipuliannos on pinnallisuus. Benjamin jää vieraaksi omassa elokuvassaan, mikä ei ole erityisemmän hyvä asia, sillä häntä ei pyritä tekemään mystiseksi keskipisteeksi. Joka tapauksessa nenäliinoja on syytä varata vierelle mikä kertoo elokuvan onnistuneen pyrkimyksessään.
