Kaikkia Batmania tulkinneista elokuvantekijöistä tai ylipäätään kenestäkään Tim Burtonilla on kaikkein eniten yhteistä Viittaritarin kanssa. Hänellä ja Christopher Nolanilla on sama määränpää, mutta eri lähestymistapa. Nolan kertoo tarinaa enimmäkseen laajan kokonaisuuden ja dialogin avulla, mutta Burton kertoo tarinaa mieluummin kuvien ja ilmaisun kautta. Se on yhtä sama kuin vertaisi omenaa appelsiiniin, mutta kyse on lopulta siitä, kummasta tykkää enemmän.
Tim Burtonin Batman (1989) oli ensikosketus esittää Batman synkässä valossa niin kuin Bob Kane tarkoitti aikoinaan. Batmania esittänyt Michael Keaton jäi auttamatta Jack Nicholsonin varjoon, tämän varastaessa show´n Jokerina, mutta elokuva oli iso hitti ja puheet jatko-osasta alkoivat. Burton oli mielestään tehnyt kaikkensa hahmon suhteen ja siirtyi henkilökohtaisen projektin Saksikäsi-Edwardin pariin. Lopulta studio sai Burtonin kiinnostumaan jatko-osasta sanomalla ”Entä jos toinen elokuva olisikin vain Tim Burton – elokuva?” Jos hänen ei tarvitsisi murehtia mytologiaa ja siinä kuinka pitkälle Pingviinin ja Kissanaisen voisi viedä, elokuvasta voisi tulla mielenkiintoinen tapaus. Kun leffa ilmestyi, sitä syytettiin ykkösosaa enemmän liiallisesta synkkyydestä ja vihaisten vanhempien valittaessa, McDonalds veti oheistuotteet pois markkinoilta. Nyt myös koettiin, että Batman hädin tuskin on valkokankaalla pitkään ja että siinä on vain Pingviini ja Kissanainen.
Burton koki itse, että Batman – Paluu on hänen suosikkinsa näistä kahdesta elokuvasta. Hän puhuu asiaa, sillä se oli todella hypnoottinen kokemus ja sen maine saa sen vaikuttamaan vielä paremmalta, sillä huono julkisuus tyylistä tai negatiiviset arviot yhdentekevästä juonesta oli oikeastaan vain kohteliaisuus ohjaajan kyvyille. Batman – Paluu on perin pohjin ohjaajansa elokuva aina visuaalista ilmettä, tunnelmaa ja sisältöä myöten ja se on Batman – elokuva!
Esituotantovaiheessa käsikirjoitus perustettiin eläinihmiset – teeman ympärille samalla, kun taas tuotannon puolella keskityttiin taiteen luomiseen. Elokuvan tarinankerronta näkyy oikeastaan siinä, että suoraviivaista juonta ei ole, koska se perustetaan hahmojen kehityksen ympärille. Juonen voi siis muodostaa näiden hahmojen ylle ja heidän kohtalonsa päällekkäisyyksiin tällä lailla… Bruce on friikki, koska hän tahtoo olla. Oswald on friikki, koska syntyi sellaiseksi. Selina on friikki, koska maailma teki hänestä sellaisen. Elokuvan todellinen vihollinen, korruptoitunut liikemies Max Shreck (mainio Christopher Walken) manipuloi tapahtumia oman etunsa tähden ja lopulta yhteenotto tapahtuu. Burton ei tee elokuvia yleensä mainion juonen kautta vaan vinksahtaneiden henkilöhahmojen, goottilaisten visuaalisuuksien ja tapaansa tottuneen kummallisuuden takia. Jos sen kanssa voi elää, Batman-Paluu on tosiaan mestarin työtä.
[u]BATMANIN PROFIILI:[/u] ”Don’t you see? We’re the same. Split. Right down the centre.”
Miksi Tim Burtonilla on kaikkein eniten yhteistä Batmanin kanssa? Koska hän on rikkinäisten sielujen analysoija ja Bruce Wayne on piinattu sielu. Hän valitsi rooliin Michael Keatonin, joka on saanut epäkiitollisen tehtävän esittää Viittaritaria, jäädä konnien varjoon kahdessa elokuvassa ja saada suhteellisen vähän tekemistä. Ensimmäisessä elokuvassa hänet esiteltiin tuntuvasti, kuka hän on ja mitä hänelle tapahtui lapsena, kun taas tässä hän on vielä enemmän varjossa. Tämä on yksi leffan uskaliaimmista askelista ja se yksinkertaisesti toimii. Burton perusti tämän ajatuksen siihen, että lepakkomiehen kuuluu pysyä mahdollisimman paljon varjossa ja salassa, koska se on hänen todellinen luonteensa ja sitä synkempänä hän pysyy. Miten hän siis pystyy vaikuttamaan päähenkilönä? Hän on esillä silloin kuin mahdollista ja loppu on suorituksen ja ohjauksen varassa. Michael Keaton sai tämän työn alun perin silmiensä takia ja se voi kuulostaa oudolta, koska hän ei ole erityisen lihaksikas tai pitkä, mutta kaikista lepakkomiehistä huppu sopii hänelle kaikkein parhaiten päähän tummien silmien loistaessa. Ehkä juuri tässä leffassa joka kuva Michael Keatonista on täydellinen aina suoritusta ja vähäistä dialogia myöten. Aina kun hän ilmestyy puvussa, hän ottaa ohjat käsiinsä melkein kuin hän sanoisi ”f**k yeah, I’m Batman”. Elokuvan kaikkein näkyvin kehitys on ainoastaan romanttinen puoli Kissanaisen kanssa edellisen osan Kim Basingeriin verrattuna. Mitään taustatarinaa ei tarvitse laajentaa ja kuvat puhuvat enemmän sanojen puolesta. Michael Keatonin Bruce Wayne on miljonäärierakko, joka ei viihdy omistamiensa tavaroiden ympärillä ja hänen elämänsä ainoa tarkoitus on odottaa lepakkosignaalia.
[u]PINGVIININ PROFIILI:[/u] ”My name is not Oswald. It’s Penguin. I am not even a human being. I am an animal. Cold Bloody!”
Burton ymmärsi paremmin lempihahmojensa Batmanin, Jokerin ja Kissanaisen psykologisen profiilin, mutta studion valitsema vihollinen Oswald Cobblepot alias Pingviini, joka on vain sikaria poltteleva silinterihattumies, oli vaikea pala. Vaikka Danny DeVito ei voi ohittaa Jack Nicholsonia, hän on se ainoa oikea Pingviini tämän hyvin mielenvikaisen muodonmuutoksen takia. Perusasiat ovat yhä kunnossa, mutta taustatarina auttoi lisäämään jotain uutta tylsän hahmon piirteisiin, joten hänestä tuli hyvin burtonmainen otus eli synkkä, hauska ja väärinymmärretty hylkiö.
Lähestymistapa ei ehkä ollut alkuperäisen luomuksen mukaista, mutta hahmo on yhä lähellä Batmanin vihollisten profiilia. Viholliset ovat Batmanin tavoin vääryyttä kokeneita traumapotilaita, jotka ovat viittaritarin kanssa saman kolikon kääntöpuoli ja silti heidän kontaktinsa näkyy. Batmanin ja Jokerin kemioissa oli kyse siitä kuinka kohtalot risteävät toisiinsa, mutta Batmanin ja Pingviinin kemiat ovat kunnianhimoisempia. Mikä siinä on takana? Bruce ja Oswald ovat kummatkin orpoja piruja, joilla on oma käsityksensä maailmasta ja kostonhimosta. Mielestäni Batman ikään kuin sympatisoi vastustajaansa, mutta on valmiina myös kohtaamaan tämän uuden uhan. Ehkä kyse on eläinmotiiveista ja Gothamin herruudesta. Olivat syyt mitä tahansa, kiinnostavaa se kuitenkin on.
[u]KISSANAISEN PROFIILI:[/u] ”I don’t know about you, miss Kitty, but I feel so much yummier.”
Kissanainen on aina ollut olemassa siksi, koska hän pitää hauskaa samalla kun häntä ajaa eteenpäin henkilökohtainen asia ja yhtäkkiä hänestä tulee välikäsi juonen keskellä. Kun hän ilmestyy kuvaan keskelle Batmanin ja Pingviinin jännitettä, kummankin miehen suunnitelmat luisuvat sivuraiteille Kissanaisen viehätysvoiman takia. Tämän flirttaillessa molempiin suuntiin, molemmat miehet löytävät elämänsä naisen ja muutenkin jo kahtia jakautunut lady ei tiedä omaa asemaansa.
Michelle Pfeifferin suoritus on kaikkien aikojen mieleenpainuvin Kissanainen vaihtelevien persoonallisuuksien takia. Hän on huumorinlähde ilman, että kadottaisi psykoottista otettaan. Selina Kyle aloittaa hiirulaisena sihteerinä, kuoriutuu Kissanaiseksi ja loppuleffan ajan emme tiedä hänen todellisesta identiteetistään vaikka kysymyksiä on ilmassa. Haluaako hän merkitä reviirinsä, saada normaalin elämän vai eikö hän kestä itseään? Todellista vastausta ei tarvitse tietää, mutta kostoa hän ainakin halajaa.
[u]TIM BURTON:[/u] ”In the second one, there was a desire to make something different, but still keeping the spirit of Batman.”
Batman – Paluun juoni perustuu sadun logiikkaan, mitä Burton tekee yleensä elokuviensa kanssa. Se on aikalailla riippumaton normaalista tarinankerronnasta, kun taas visuaalisuus ja audiovisuaalisuus ovat leffan parhaimpia puolia. Se on imenyt vaikutteita saksalaisesta ekspressionismista ja sitä ei näe supersankarileffassa kovin usein eikä sitä myöskään kuulu käyttää muuta kuin vain Batmanin maailmassa. Danny Elfmanin musiikki on myös palkitsevan hypnoottinen siinä kuinka alkutekstit ja lukuisat muut kohtaukset saavat henkisen orgasmin aikaiseksi. Psykologisesti elokuva on rikasta draamaa, toiminta ja tunnelma tuovat oman lisänsä erikoiseen supersankarileffaan ja sitten se on hyvin burtonmaista oopperaa, joissa kohtausten dynamiikka voi saada kaikenlaisia tunteita aikaan. Kauniinjulma intro ja finaali ovat esimerkkejä Burtonin omituisesta tyylistään esittää eeppisesti hänelle ihan normaaleja asioita, joita jotkut pitävät koomisena tai outona, mutta silti hän onnistuu kertomaan meille kuinka järkkyä se on.
Burton leikitteli ajatuksillaan kuinka kolmannesta elokuvasta tulisi yhtä samanlainen kuin Batman – Paluu. Kun studiopomojen korviin kantautui tietoa itkevistä lapsista ja valittavista vanhemmista (vaikka elokuvaa ei markkinoitu lapsiystävällisenä teoksena), Burtonille jouduttiin vihjaisemaan, että mahdollisesta seuraavasta leffasta pitäisi tehdä kevyempi elokuva. Silloin Burtonille valkeni, että tämä ei ole enää hänen aluettaan ja luovuttaminen olisi paikallaan. Joel Schumacher tarttui ohjaksiin ja loppu on historiaa. Siksi on harmillista, kun elokuva olikin liikaa aikaansa edellä ja olisi ollut kiehtovaa nähdä, mihin Burton ja Keaton pystyvät seuraavilla kerroilla. Ehkä he olisivat keksineet jotain mitä Batman Begins teki myöhemmin ja pitäneet yllä viittaritarin luonnetta. Batman – Paluun perintö näkyy kuitenkin siinä, kuinka Michael Keatonin, Danny DeViton ja Michelle Pfeifferin suoritukset ovat inspiroineet muita tulkintoja ja täten elokuvan synkkä tunnelma on jäänyt ihmisten alitajuntaan. Lopetus on katkeransuloinen ja surullinen, mutta se on myös ironisesti surullinen, koska tämä oli Burtonin ja Keatonin joutsenlaulu Gotham Cityyn. Jos ainoan oikean Batmanin identiteetti pitäisi määrittää, palaan aina takaisin tähän tulkintaan. Hän on monimutkainen, häiriintynyt, eristäytynyt ja mystinen mies, joka iskee kaikkein vakuuttavimmin pelkoa rikollisten sydämiin.
