Fiktiivinen rock-legenda, Marianne Lane, toipuu kurkkuleikkauksesta lomaillessaan poikaystävänsä Paulin kanssa italialaisella Pantellerian saarella. Lanen entinen kumppani, eksentrinen musiikkituottaja Harry saapuu tyttärensä Penelopen kanssa ei-niin-kaivatulle yllätysvisiitille ja sekoittaa pakan totaalisesti.
Klassisen rockin ja etenkin brittiläisen bluesrockin musiikillinen ja henkinen perintö on elokuvassa läsnä vahavasti ja etunenässä keimaileekin The Rolling Stones -yhtyeen elävä legenda. Marianne Lanen oma tuotanto muistuttaa erehdyttävästi rollareiden kultakauden jälkeistä rosoista ja välinpitämätöntä swengiä. Itse Lane on andogyynisyydessään kuin Joan Jettin ja David Bowien alter egon, Ziggy Stardustin, risteytys.
Vaikutelmaa korostaa entisestään Välimeren miljöö. The Rolling Stones pakkasi 1970-luvun alussa kollektiivisen soitinkotelonsa ja muutti Etelä-Ranskaan veroja pakoon. Perustajajäsen Keith Richardsin vuokraamassa kartanossa syntyi aikakauden ylistetyintä rockmusiikkia, mutta siellä määritettiin myös dekatentin rock’n’roll-elämäntavan kohtuuttomuuden ylärajat.
Yhtyeen historiaa ja merkitystä tunteva katsoja voi siis aistia asiayhteyden jo tunnelmasta, mutta sitä ei millään tavalla peitellä kerronnassakaan. Vaatteiden ja albumin kansien lisäksi taustalla kuullaan rollareiden musiikkia ja ajoittain se siirtyy jopa kerronnan keskiöön. Tunnetusti elokuvissaan Stones-musiikkia suosiva Martin Scorsese avasi The Departedin hienosti Gimme Shelter -kappaleella vuonna 2006, minkä ohella Emotional Rescuen tahdissa tanssiva Ralph Fiennes on viime vuosikymmenen vaikuttavimpia esimerkkejä yhtyeen musiikin käytöstä elokuvissa. Lainaapa leffa luultavasti nimensäkin rollareiden tuoreemman puoleisesta albumista / kiertueesta A Bigger Bang.
Musiikkiteollisuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta A Bigger Splash on hyvin visuaalinen elokuva. Kamera viipyy yksityiskohdissa, mutta toisaalta myös aavassa maisemassa. Tarkka ja vaivattomasti seurattava leikkaus palvelee tarinaa hyvin, mutta itse kuva saa arvuuttelemaan onko hivenen haalistunut sävymaailma tietoinen ratkaisu.
Elokuvan tehokkaimpia yksittäisiä hetkiä ovat välähdyksenomaiset takautumat Lanen valmistautumiseen ja lavalle astumiseen jollain yksittäisellä stadionkeikalla. Läsnäolon tuntu ja intensiivisyys ovat äärimmäisen väkeviä ja saavatkin harmittelemaan, ettei tällaiselle osaamiselle ole annettu enempää tilaa.
Pilkahdukset korostavat toki lokoisassa Välimeren miljöössä lekottelun ja kymmentuhatpäisen yleisön viihdyttämisen huimaa eroa paremmin kuin mikään muu, ja se on niiden tarkoituskin, mutta samalla ne korostavat tarinan ajoittaista pitkäveteisyyttä enemmän kuin tarvitsisi. Sen sijaan, että tunnelmaa nostattavaa bassorummun jytkettä seuraisi yleisön hurmioon ajava kitarariffi, jäävät kohtaukset kesken ja katsoja talutetaan korvasta takaisin tekotaiteellisen ja väkinäisesti intellektuellin lässytyksen ääreen.
Tätä A Bigger Splash on tosin vain pahimmillaan, sillä dialogi on ajoittaisesta raivostuttavuudestaan huolimatta sentään erinomaisesti näytelty. Etenkin Ralph Fiennesin tulkitsema Harry sekä Fifty Shades of Gray -sovituksesta tuttu Dakota Johnson tuntuvat tarkoituksellisen ärsyttäviltä ja osuvatkin tältä kannalta ajatellen napakymppiin.
Tämä toisaalta herättää kysymyksen, mihin agitaatiolla pyritään. Aika ajoin elokuvan ainoa rooli todella tuntuu olevan katsojan saattaminen välinpitämättömäksi jokaisen henkilöhahmon kohtalon suhteen. Tämä toki sopii rockelämäntapaan kuin lehmänkello komppiin.
Luca Guadagninon ohjausta ei sentään voi haukkua, päinvastoin. Tarina kuoriutuu esiin sulavasti ja hienovaraisetkin tunnelataukset ovat poimittavissa nautittavasti juuri hetkeä ennen niiden eskaloitumista. Tarinan keskeinen jännite syntyy Harryn kaipuusta entiseen ja Mariannen tyytyväisyydestä nykytilanteeseen. Kyseessä on periaatteessa elokuvista hyvinkin tuttu veteraanin uudelleenrekrytointiasetelma, jossa maanittelijalla on oma lehmä ojassa. Se tuntuu kuitenkin tuoreelta ja lienee vähemmän nähty musiikkia sivuavissa elokuvissa.
Pääpiirteittäin hyvin autenttisessa tarinassa on kuitenkin ongelmansa. Elokuvassa, jossa päähenkilö on ilmeisestä maailmanmaineesta nauttiva fiktiivinen rocklegenda, asian nielemiseksi pääosaesittäjän tulisi olla roolissaan uskottava. Luontaisen androgyynisyytensä vuoksi Tilda Swinton menettelee vielä jotenkuten, mutta uskottavuutta nakertaa silti se, että tässä musiikkisuuntauksessa ei edes sen kultakaudella ole ollut elokuvan esittämän kokoluokan naispuolista sooloartistia, nykyajoista puhumattakaan.
Uskottavuutta hivenen heikentävä ratkaisu on kuitenkin kokonaisuuden kannalta paljon parempi kuin Benedict Cumberbatchin tai Eddie Redmaynen kaltaisen androgyynisen miehen tähdittäminen ja sukupuoliroolien kiepsauttaminen päälaelleen. Kun ajatellaan rocktähteyden arkkityyppiä, kahden miehen kädenvääntö naisesta on vaihtoehtona se epätavanomaisempi ja saakin siksi koko elokuvan tuntumaan mielenkiintoisemmalta ja tuoreemmalta.
Hatunnostosta nykymuotoisen rockin isille elokuva ansaitsee kuitenkin suurimmat kiitoksensa.
Ai niin, löytyypä tarinan loppukäänteillekin todellisuuspohja rollari-mythoksesta. Kuinkas muutenkaan?
