Mikäli Oscar-gaala olisi vain parin kuukauden päässä, Zodiac olisi hyvä valinta vuoden parhaimmaksi elokuvaksi. Mutta älkäähän vielä riemastuko; elokuvataiteen merkkiteoksia ei synny vuosittain. Ikävä kyllä tämäkään rikostrilleri ei niihin lukeudu.
Eräs syy, miksi Zodiac ei anna katsojalleen suurinta mahdollista elokuvallista täyttymystä, on aika. Elokuva yrittää viedä katsojan 1970-luvulle, mutta kulissejahan siinä päädytään ihailemaan. Silloin ennen ei kaikki ollut niin paljon paremmin, kun ei ollut edes telefaksia, jolla poliisit olisivat voineet lähetellä kuumia todisteita toisilleen. Pari vuosikymmentä sitten asiaa ei olisi katsojalle tarvinnut selitellä. Nyt leffaan kertyy takamusta puuduttavia lisäminuutteja mm. tästä historianoppitunnista.
Tarinan päähenkilö, Jake Gyllenhaalin tulkitsema piirtäjä Graysmith, vaikuttaa nykyaikaisen pehmolta mieheltä. Aikamme näkyy Zodiacin hahmoissa muutenkin; vaikka leffan naiset ovat yhtä vähäisessä ja yksiulotteisessa roolissa kuin elokuvissa Likainen Harry (1971) tai Bullitt (1968), heillä on jopa vähemmän sielua kuin niiden naisilla. Tietynlainen sieluttomuus vaivaa toki Zodiacin useampaa mieshahmoakin. Ja miksi? Ohjaaja David Fincher ei ole Alan J. Pakula, vaikka Zodiacia onkin verrattu Pakulan ohjaamaan elokuvaan Presidentin miehet (1976). Jos nämä kaksi ohjaajaa olisivat molemmat kynäniekkoja, Pakula olisi se kaunokirjallinen, mutta Fincher taas valkotakkityyppi, joka rustaa sairaskertomuksia. Mikäpä siinä, kummallakin tapaa voi onnistua herättämään kiinnostusta. Fincherin valintoja voi kyseenalaistaa, mutta tietyssä mielessä ne puolustavat itseään. Missä leffan hahmojen fokus on, siinä on katsojankin, eikä vaikkapa henkilö X:n uhkeassa peräsimessä.
Kliinisyydestään huolimatta Zodiac jaksaa istuttaa katsojaa seurassaan likemmäs koko kolmen tunnin kestonsa ajan. Vaikka Gyllenhaalin hahmon naamalle on jäykistynyt unelias hölmistys, piirtäjä Graysmithin juoksu murhaajan perässä herättää toiveita onnistumisesta. Vähitellen katsojan on pakko samaistua häneen, sillä piirtäjäpojulla on suurimmat edellytykset palkita katsojaakin vaivaava tietämättömyys. Kiitos Fincherin kieron leikin elokuvan keissi kehittyy piinaavaksi mysteeriksi.
Entä muu komeljanttarijoukko? Murhatutkija David Toschia näyttelevän Mark Ruffalon roolityö voisi sekin olla ilmeikkäämpi, joskaan näyttelijän kasvovärkki ei ilmeisesti aivoleikkauksen jälkeen ole vieläkään palautunut normaaliin toimintakuntoon. Sellaisten vanhojen mutta osaavien patujen kuin Philip Baker Hall (käsialaguru Sherwood Morrillina) ja Brian Cox (limaskaisena Melvin Bellinä) lisäksi on leffassa toki yksi nuorempikin heppu, joka jättää työstään positiivisen muiston. Päihteisiin retkahtanutta toimittaja Paul Averyä esittävä Robert Downey Jr. tarjoaa yleisölle vaihteeksi parastaan. Vaikka Averykään ei hahmona tarinan tässä muodossa ole varsinaisesti kovin kummoinen, Downey Jr. ujuttaa toimittajanrenttuun terästystä oman menneisyytensä kautta. Miten paljon hahmot ovat elokuvaa tehtäessä muuttuneet, ja oliko heissä ehkä enemmän sielua ennen sitä, sen voi tarkistaa oikean piirtäjä Graysmithin kirjasta.
