Ansaitsee paikkansa pätevien uudelleenversiointien/päivitysten ei-liian-pitkällä listalla.

3.10.2010 23:56

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: ,
Alkuperäinen nimi:Lolita
Valmistusvuosi:1997
Pituus:137 min

Vaikka Adrian Lynen leffat ovat lähes poikkeuksetta vain tärisevän taidesuotimen läpi työnnettyjä kuvaelmia rakkaudesta, on niissä aina jokin kyseenalaistettava sävy ja jännite. Monesti viritelmät ovat päätyneet kompurointiin (mm. Flashdancen nolot askellusvirheet, Vaarallisen suhteen kulttimaineen syrjään lyövä tylsyys), mutta esimerkiksi Kohtalokkaan syrjähypyn kohdalla Lyne onnistuu petoksen tietä tutkaillessaan luomaan koskettavia hetkiä. Nabokovin kohutun Lolitan tapauksessa lähtökohta on vaikea paitsi teoksen teeman takia, mutta myös siksi, että pyhän Kubrickin teoksen remakettamista ei katsota koskaan hyvällä. Silti kyseessä on ehdoton onnistuminen.

Lolitassa keski-ikäinen mies menee ja rakastuu alaikäiseen tyttöön, Dolores Hazeen, joten on selvää, miksi teos on niin kirjana kuin leffana saanut sankan vastustusjoukkonsa. Siinä missä Kubrick 60-luvulla turvasi keventelyyn 90-luvun Lyne menee tyylinsä mukaisesti naama vakavahkona, (Morriconen) sävelet raikuen ja suuria tunteita kulmikkaasta suhteesta repien. Tässä tiukassa otteessa näyttelijöistä saadaan paljon irti, sillä teinitähti Dominique Swainin Dolores-tulkinnassa on jotakin melkeinpä rivoksi yltyvää ja Jeremy Ironsin Humbertissa toimivaa hapuilua ja keskenkasvuista ailahtelua. Ainakin tälle katsojalle niin kirjasta kuin tästä näkemyksestäkin välittyvät Humbertin taantuminen aikoinaan traumaattisesti menettämänsä teinirakkauden takia ja toisaalta myös Lolitan tietty miehensyöjäasenne. Eikä tässä yhtään yritetä puolustella Humbertin tekoja.

Lyne olisi voinut viipyillä enemmän päähenkilönsä menneisyyden haavoissa, sillä lopun huojunta on saanut liian ison siivun kakusta: lataus ja vainoharha häviävät silloin, kun leffan pitäisi saavuttaa nosteensa. Tätä ennen on kuitenkin nähty kosolti vahvaa elokuvakerrontaa ja jännitettä, joka on huipussaan perheensisäisen kieroutuneen ja vasta henkisen kolmiodraaman kohdalla. Vaikka Frank Langellan taidon “Lyneistinen näkemys” jättää käyttämättä, ansaitsee leffa paikkansa pätevien uudelleenversiointien/päivitysten ei-liian-pitkällä listalla.

Arvosteltu: 03.10.2010

Lisää luettavaa