Olipa kerran Äiti Venäjä, jota hallitsi hyveellinen ja kansan suuresti rakastama Romanovien tsaariperhe. Asiat olivat kaikin tavoin parhain päin, kunnes Romanovien pirulliselta ja tuhmalta perheystävältä, munkki Rasputinilta, evättiin eräänä iltana pääsy palatsissa järjestettyyn elitistiseen skumppajuhlaan. Tästäpä Rasputin pahastui ja päätti antaa sielunsa itse Perkeleelle tullakseen kuolemattomaksi vallankumousjohtajaksi. Ja niin kävi, että munkin inspiroimana Venäjän kansa päätti yksimielisesti teilata tsaariperheen perustaakseen työläisten hallinnoiman Neuvostoliiton. Munkki itse vajosi jään alle yrittäessään nitistää tsaariperheen nuorta prinsessaa ja katosi. Pikkuprinsessan pakomatka päättyi erkaantumiseen häntä auttaneesta isoäidistä ja tytön onnistui vielä menettää muistinsa.
Useita vuosia myöhemmin aikuiseksi varttunut piilokuninkaallinen päättää lähteä etsimään onneaan suuresta Pietarista. Askeleet vievät väjäämättä kohti vanhaa palatsia, jossa häntä varttovat rahanahneet mutta hyväntahtoiset huijarit. Nämä sattumoisin etsivät nuorta neitokaista esiintymään kadonneena prinsessana Pariisissa asuvalle leskikeisarinnalle. Mutta varjoissa vaanii uhka menneisyydestä…
Tässäpä hieman väritetysti kuvailtu lähtölaukaus Fox-yhtiön Anastasialle, jonka oli aikanaan tarkoitus haastaa Disneyn tuotokset animaatiorintamalla. Piirrettyille elokuville voi antaa paljon anteeksi, mutta Anastasiassa on otettu jättimäisiä taiteellisia vapauksia todellisiin tapahtumiin. Tuntuukin, että lähtökohtana on ollut halu saada animaatioon venäläistä eksotiikkaa sekä jo aiemmin kuvaamaani antikommunistista propagandaa, logiikasta ja uskottavuudesta veisataan viis. Toisaalta, kyseessä on ilmiselvästi nuoremmille katsojille suunnattu tarina, joten ei liene ihme, että totuutta on muunneltu ja suoraviivaistettu, suorastaan raiskattu.
Ongelma on siinä, että Anastasia on historialliset epäkohdat ohittettunakin parhaimmillaan vain keskinkertainen piirretty. Kertomus kahden koijarin ja muistinsa menettäneen prinsessan matkasta leskikeisarinnan tykö Pariisiin on vailla tenhoa ja minkäänlaista mielenkiintoa ollessaan se kuuluisa kolmastoista tusinassa. Työryhmäkin lienee huomannut tämän, sillä tarinaa on maustettu varsinaisella musikaalivyöryllä. Sillä ei ole väliä, että vain muutama näistä lauluista pystyy oikeasti puolustamaan paikkaansa tarinankehityksen kannalta; pääasia on lyödä kilpailijat rallatusten määrässä ja siten pidentää elokuvan kestoa. Animaatio itse on visuaalisesti mukiinmenevää, oman aikansa hyvää tasoa, mutta vailla suurempia elämyksiä. Taide ja hahmosuunnittelu on ”aikuismaisempaa” kuin yleensä on totuttu, mikä sekin tuo vain lisäristiriitaa kokonaisuuteen käsikirjoituksen ollessa fantasioitua liirumlaarumia.
Suurten budjettien animaatioelokuvissa on usein ongelmana – tai pikemminkin sääntönä -, että hyvishahmot jäävät auttamatta pahvisiksi kulisseiksi pahisten ja hauskojen sivuhahmojen varastaessa show’n. Anastasia on kompastua tässäkin suhteessa, sillä elokuvan pahis, ”pimeyden munkkipossu Rasputin”, on vailla minkäänlaista todellista karismaa ollessaan angstinen demonipeikko jo ensiminuuteista lähtien. Hahmossa ei ole mitään traagista, eikä katsojalle anneta mahdollisuutta edes yrittää ymmärtää Rasputinia – äijä on ruma, läpeensä paha ja sokea (korostetun epäoikeutetussa) kostonhimossaan, siinä kaikki. Tämä jos mikä tekee pahiksesta tylsän. Hauskana sivuhahmona toimii tällä kertaa Rasputinin puhua pälpättävä Bartok-lepakko, joka sekin käy siinä rajalla, onko stereotyyppisyydessään rasittava vai ihan kiva. Kallistun itse viimeksimainitun puolelle, koska Bartok onnistuu olemaan hyvin sympaattinen esiintyjä ali- ja ylinäyttelevien ihmisten puristuksessa, ja on samalla oikeastaan ainoa uskottava hahmo koko filmissä. Ei liene yllättävää, että juuri albiinonahkahiiri sai jatkaa leffauraansa muiden vaipuessa unholaan.
Suomalainen ääninäyttely on sekin tasoa ”ihan ok”, mitä nyt Karjalaisen laulaa luikauttama Kerran joulukuun aikaan saa luultavasti monet sydämet pakahtumaan. Kun alkuhuumasta on selvitty, alkaa tajuta, ettei Anastasia tarjoakaan kyseisen laulun lisäksi paljon muuta, ellei sitten tahdo muistella leffan epäloogisuuksia ja asiavirheitä.
Historiallisista lähtökohdista ja Anastasian arvoituksesta olisi voinut poikia todellinen animaatiotaiteen klassikko, mutta laskelmointi ja yleisön aliarviointi aikaansai sen, että nautittavaksemme tyrkättiin jälleen yksi herttaisen yhdentekevä liukuhihnatuotos, jonka naurettava sisältö estää sitä nousemasta edes keskikastiin. Että dasvidaniya vaan.
