Olen joskus perustellut täysin älyvapaata B-elokuvaharrastustani niin, että katson ja arvostelen näitä filmejä, jotta muiden ei tarvitse uhrautua, ja että ne jotka tähän upottavaan suohon haluavat kaikesta huolimatta heittäytyä löytäisivät helpommin loputtoman videojätteen ja filmikuonan seasta ne harvinaiset kultakimpaleet joihin kannattaa käyttää aikaa. The Legend of Boggy Creekin kohdalla voin hyvillä mielin puhua tällaisesta ekskursioinnista. Kyseessä on äärimmäisen extreme katselukokemus, jota en voi suositella kuin marinoituneimmille marginaalielokuvan harastajille, salaliittoteoreetikoille ja camphuumorin ystäville.
Onko kyseessä sitten niin sadistinen, raaka tai pelottava filmi? Ei. Äärimmäisyys tässä pätkässä nousee esille lähinnä sen uskomattomassa amatööriydessä. Boggy Creek on naurettavan alakoulumaisesti esitettyjen re-enactment -kohtausten, loputtomien luontokuvien ja puhuvien päiden virta, jota rytmittää ylidramaattinen kertojaääni. Ohjaaja Charles B. Pierce lainasi paikalliselta rekkafirmalta n. 160 000 taalaa tehdäkseen ”dokumentin” lapsuutensa näkymättömistä peloista. Rooleihin palkattiin itseään esittämään paikallisia asukkaita, jotka väitetysti olivat törmänneet mutaista Boggy Creekiä seuraavaan hirviöön milloin metsässä, milloin peltotöissä, milloin kotipihallaan tai autotiellä.
Legendan mukaan kyseessä on siis isojalka. Intiaanien tarustostakin löytyvä, ihmisapinan oloinen karvaturri, joka liikkuu kahdella jalalla ja omaa yli-inhimilliset voimat. Ensimmäiset havainnot ”Fouken hirviöstä” ajoittuvat vuodelle 1946 minkä jälkeen paikalliset ovat törmäilleet metsän asukkiin tuon tuostakin (ja pelotelleet sillä huonosti käyttäytyviä kakaroita vieläkin enemmän), mutta varsinainen piikki ötökän ilmestyksissä sijoittui juuri seitsemänkymmentäluvun alkuvuosille. Tähän saumaan Pierce iski debyyttifilminsä kanssa. Tuloksena on helvetin hämmentävä dokudraama, jossa lavastettu sekoittuu hilpeästi todellisuuteen, hampaattomat punaniskajuntit näyttelevät itseään, kohtaukset seuraavat toisiaan ilman varsinaista punaista lankaa ja silloin tällöin lurautetaan ohjaajan äänellä ja akustisella säestyksellä originaali kantrikappale isojalasta tai reippaan maalaispojan kalareissusta.
On oikeastaan mahdotonta arvioida lopputuloksen perusteella, lähtikö Pierce kuvaamaan dokumenttia itselleen tärkeästä aiheesta, veret seisauttavaa kauhupätkää vaiko eksploitatiivista mukadokkaria puhtaalla rahat pois -mentaliteetilla. Varmaa on vain, että riskinotto kannatti. Niin uskomattomalta kuin se nykykatsojasta tuntuukin, The Legend Of Boggy Creek oli huikea menestys ja tuotti drive in -teattereissa yli 20 miljoonaa dollaria. Piercen ura lähti kertaheitolla lentoon ja miehestä tuli varsin menestynyt kulttifilmien tekijä.Kuten jo sanottu, The Legend ei ole pelottava eikä edes millään tavalla koherentti elokuva, eikä sen dokumentaarinen anti ole millään tavalla objektiivista tai pureksimatta nieltävissä. Isojalkaelokuvien grand old man se on taatusti, mutta sen todelliset ansiot ovat muualla.
Lopulta filmi on nimittäin paljon kiinnostavampi maaseutu -ja elämäntapakuvauksena kuin puhtaana creature featurena. Jokainen meistä on varmasti muodostanut mielipiteen USA:n syvästä etelästä ja tietyistä heinähattuosavaltioista filmien, uutisten ja kirjallisuuden perusteella, mutta harvoin jos koskaan on fiktiivisessä (?) elokuvassa nähty näin todellista takahikiää. Arkansasin natiivina Pierce on aiheen kanssa kotonaan ja kuvaa ystäviään ja naapureitaan läheltä ja aidosti paljastaen meille vieraan elämäntyylin ilman samanlaista shokkihakuisuutta kuin vaikka Teksasin moottorisahamurhaajassa tai Syvässä joessa, mitään noilta hienoilta ja absoluuttisesti tätä paremmilta elokuvilta poisottamatta. Kuvat soisesta rämeestä, kiertelevistä haukoista ja painavina riippuvista puiden oksista sekä öisistä metsistä vuorottelevat ahavoituneitten metsämiesten ja asuntovaunukuningattarien kanssa, sammakoiden kurnutus vaihtuu huomaamatta paksuun etelän aksenttiin ja vaikka itse tarina on lavastettua ja hakee turhaan todellisuuspohjaa paikallismytologian syvästä lammikosta, kaikki ympärillä on hyvin, hyvin totta. Pierce maalaa Arkansasin Fouke-kylästä arkisen, jopa lämpimän kuvan. Ja samalla on niin pirun huvittavaa, miten tosissaan väki suhtautuu isojalkajahtiinsa.
Toisekseen olin kuin klapilla päähän lyöty siitä, miten selvä edeltäjä Boggy Creek on vaikkapa tai [i]The Blair Witch Projectin kaltaisille leffoille. Vaikutteet ovat niin selviä, että niitä on mahdotonta lähteä kieltämäänkään. Toki Ruggero Deodato käytti legendaarisessa kannibaalieepoksessaan dokudraama-kikkaa tuhat kertaa tehokkaammin, valjasti sen taiteellisiin ja ihmisyyttä ruotiviin tarkoitusperiinsä ja repi siitä paljon enemmän irti (hehheh), mutta mikään ei poista sitä, että tämä pätkä oli ensin ja ansaitsee siitä rehdin tunnustuksen.
Omituinen? Kyllä. Häiriintynyt? Varmasti. Huono elokuva? Kyllä ja ei. Paikoittain Boggy Creekin seuraaminen voi olla yhtä tuskaa, joissain kohdissa tahattomalle huumorille räkättäminen on ainoa mikä pelastaa katsojan selväjärkisyyden. Toisaalta filkka myös kuin varkain houkuttelee mukaansa puolentoista tunnin aikamatkalle seiskytluvun syvään etelään, haiseville rämeille ja läpitunkemattomiin metsiin, joissa saattaa kuin saattaakin lymytä ”puuttuva rengas”, hirviö, juuri se jokin varjoissa viihtyvä ja kiehtova mutta vaarallinen, jonka olemassaoloa et lapsena koskaan kyseenalaistanut.
