Vuonna 1984 Orwellin dystopia ei ollut toteutunut, mutta toisenlainen kauhukuva tulevaisuudesta uhkasi ihmiskuntaa. James Cameronin Terminaattori oli pienen budjetin toimintaleffa, jossa koneet ovat ottaneet tulevaisuudessa vallan ja lähettävät tappajan hoitelemaan päiviltä ihmisten tulevan vastarintaliikejohtajan ennen kuin tästä muodostuu harmia. Elokuva nosti pinnalle paitsi Cameronin, myös muskelimasa Arnold Schwarzeneggerin, josta sittemmin tuli megaluokan toimintatähti ja Kalifornian kuvernööri.
Ekan Terminaattorin konsepti toistettiin kerran vuosikymmenessä. 1991 ilmestynyt Tuomiopäivä jatkoi edeltäjänsä linjalla massiivisemmalla tyylillä ja on edelleen maailman rakastetuimpia toimintaleffoja. Vuonna 2003 ilmestyneellä Koneiden kapinalla oli kuitenkin jo edeltäjäänsä heikommat lähtökohdat: Cameron hyppäsi pois kelkasta eikä toiselle päänosanesittäjälle, vakuuttavalle kovamimmi Linda Hamiltonillekaan löytynyt sijaa majatalosta. Lisäksi vanhalla kunnon Arnoldilla alkoi ikä jo painaa – tai ainakin näkyä -, ja koko kolmas leffa oli lähinnä pitkä toistohenkinen johdanto tähän neljänteen elokuvaan, Pelastukseen.
Pelastuksella on suuret paineet. Kaikki mahdolliset kiintopisteet – tutut näyttelijät ja tekijät – ovat Arskaa myöden kadonneet, ja vanhaa stooria ei kehdannut enää toistaa. Niinpä Pelastuksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2018, jolloin koneet ovat jo nousseet planeetan valtiaiksi. Ihmiset eivät niin vain suostu kuolemaan sukupuuttoon vaan vastarintaliikkeet etsivät keinoa kukistaa koneet ja niitä johdattava tekoäly Skynet.
Lähtökohdissa ei pitäisi olla valittamista. Vanha konsepti alati kehittyvineen koneineen oli jo ruosteessa – erityisesti, kun tulevaisuuden megatappajat kusivat työnsä systemaattisesti. Tästä löytää kuitenkin ensimmäisen kompastuskivensä myös neljäs Termis-leffa. Koneita on nyt tolkuton joukko, ja ihmiskunnasta on jäljellä vain rippeet, mutta tekninen ylivoima ja massaetu eivät riitä siivittämään Skynettiä planeetan herruuteen.
Elokuvan todellinen heikkous on kuitenkin muualla. Valkokankaalla rätisee kovasti, mutta mikään ei kiinnosta. Juonen kannalta elokuva on eräänlainen reboot, mutta alkuperäinen trilogia pitää olla nähtynä, jotta valkokankaalla lähikuvissa juoksevasta porukasta jaksaisi kiinostua. Hahmoista nimittäin hädin tuskin tarjotaan tietoja. Niinpä jok’ikinen homo sapiens tässä leffassa – Christian Balen esittämää päähahmo John Connoria myöden – on tylsä hahmo, joka sulautuu massaan pahemmin kuin tehtaassa valmistetut tuhoajakoneet. Niinpä vastarintaliike voisi vaikka epäonnistua katkerasti, mutta katsojaa se tuskin hetkauttaisi. Ainoa lähes kiinnostava tyyppi on Marcus Wright (Worhtington), mutta tämänkin hahmon taustoja syvennetään hädin tuskin. Hän on kaveri, josta haluaisi pitää, mutta ei voi, sillä tietoja ei hänestä juuri anneta.
Pahasti ontuu myös keskusjuonen muuttamisesta syntyvän aukon täyttäminen. Uusi peruskonsepti oli tervetullut, mutta ideaa käytetään lähinnä greenscreen-efektien vieritysalustana. Visuaalisesti tulevaisuus on ihan kelvollinen, ja uudenmallisia terminaattoreita on mukava katsella. Silti alkuperäisen trilogian lyhyenpuoleiset, mutta kauhuntäyteiset painajaisvisiot tarjosivat lohduttomasta tulevaisuudesta monipuolisemman ja tunteikkaamman kuvan kuin koko neljäs elokuva. Tulevaisuus ei vaikuta toivottamalta senkään takia, että ihmisten ponnistelut koneita vastaan eivät ole niin vaivalloisen vaikeita kuin alkuperäisessä trilogiassa on annettu ymmärtää.
Kovasti edeltävien elokuvien perään haikailee katsojan lisäksi jopa itse Pelastus. Viittauksia sarjan edellisiin osiin tunkee vastaan useammin kuin tarjouksia joulun jälkeisissä alennusmyynneissä. Muutama repliikki olisi riittänyt. Ehkä kyse on anteeksipyytelystä, jonka McG aloitti jo elokuvien kuvausten aikana – hän pyysi anteeksi jopa taiteilijanimeään, Charlien enkelit -elokuvista puhumattakaan. Kenties lukuisilla viittauksilla pyritään lepyttämään Termis-faneja. Lopputuloksena tosin viittauksia on niin paljon, että tulevat tapahtumat voi hyvin kevyellä aivotreenillä aavistella etukäteen, elleivät mukamas ovelat käänteet paljasta itseään jo ennen sitä. Erityisesti viimeinen toimintakohtaus on puuduttava kunnianosoituskavalkadi. Pelastus ottaa huomioon myös Koneiden kapinan. Enpä olisi 2003 millään uskonut, että notkahdukseen sarjan vienyt elokuva näyttäisi tulevaisuudessa kadehdittavan onnistuneelta.
Parhaimmillaan Terminaattori-sarja on kyennyt myös pieneen pohdiskeluun, joka koskettaa katsojan mieltä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen ja koneesta koneen? Pelastus antaa asialle arvoa muodon vuoksi. Terminaattorien päitä lentelee, ja punavalot sammuvat silmistä, mutta mikään ei tunnu miltään. Terminator – Pelastus on yhtä tunteeton kuin kuvaamansa pahikset. Hasta la vista.
