Aki Kaurismäki aloitti ns. Suomi-trilogiansa työttömyyttä runollisen realistisesti kuvaavalla teoksellaan [I]Kauas pilvet karkaavat[/I], jatkoi sitä vielä hienommalla asunnottomuuden teemaa ehkä sadunomaisestikin hyödyntävällä mestariteoksellaan [I]Mies vailla menneisyyttä[/I], ja päättää sen nyt ankean todenmukaiseen yksinäisyyden julistukseen elokuvallaan [I]Laitakaupungin valot[/I].
Yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen) on yksinäinen ja melko syrjittykin ihminen, kunnes eräänä päivänä hän tapaa mukavalta vaikuttavan naisen (Maria Järvenhelmi). Nainen ei kuitenkaan ole sitä miltä päällepäin näyttää, vaan hän on pelkkä rikollispomonsa houkutuslintu, joka on lähetetty huijaamaan Koistista.
[I]Laitakaupungin valot[/I] on trilogiansa kenties realistisin ja auttamatta ankein osa. Edellisissä osissa välistä pilkistäneet toivonkipinät alkavat olla vähissä ja yhä enemmän katsoja saa kokea tuskaisen maailman edessään sellaisena kuin Kaurismäki sen on aina hienosti vähäosaisten kautta hahmottanut. Helsinkiä edustaa nyt laitapuolien lisäksi modernin maailman lasikorttelit, jollaisessa Koistinenkin työnsä tekee.
Elokuva on rankka katsaus uuden vuosituhannen tuomiin ongelmiin ja sen kärsijöihin ja sijaiskärsijöihin, jollaiseksi Koistinen hyväuskoisuutensa vuoksi joutuu. Se pureutuu jokapäiväisiin tavallisten ihmisten kokemiin tunteisiin, jotka huomaamattammekin ovat jatkuvasti läsnä, ja jotka ihmiset sitten tukehduttavat mm. alkoholin avulla. [I]Laitakaupungin valot[/I] ottaa tästä aiheesta kaiken irti muodostamalla synkän, unenomaistakin tunnelmaa hehkuvan kertomuksen, jossa Kaurismäki hienovaraisesti esittää asiansa katsojille. Hän ei ns. pläjäytä totuutta päin naamaa, vaan rakentaa erinäisten ”sattumuksien” kautta Koistisen elämää sellaiseen pisteeseen, jossa hänen vaihtoehtonsa alkavat olla lopussa. Kaurismäki ei myöskään painota tätä turhaan brutaalilla väkivallalla (esim. baaripoikien mukiloidessa Koistista, kuvataan vain heiluvaa ovea, kunnes homma on tehty ja kovikset palaavat sisälle). Kaurismäellä on toki omat tyylikeinonsa, mutta hän ei läpinäkyvästi paasaa, vaan antaa kuvakielen puhua ja ihmisten ymmärtää itse näkemänsä sellaisena kuin se tosielämässä jää näkemättä.
[I]Laitakaupungin valojen[/I] tarina ei yllä edellisen osan, [I]Mies vailla menneisyyttä[/I] tasolle. Laajempi henkilögalleria, joka edellisessä osassa mahdollisti heijastaa iloa ja ankeutta erilaisten vähäosaisten kautta ja yhdistää heidät yhdeksi ja vahvaksi joukokseen on se mikä tästä osasta puuttuu. [I]Laitakaupungin valot[/I] tavallaan kääntää nurinpäin sen, mikä edellisestä teoksesta teki osittain niin mestarillisen ja lämpimän kertomuksen: se ei näytä sitä, miten vähäosaiset tajuavat olevansa yhdessä vahvoja, vaan näyttää Suomen taantuneen siihen pisteeseen, jossa ei edes kyetä moiseen, vaan sen sijaan eristäydytään yhä kauemmas toisista. Tämä seikka tekee elokuvasta niin ankean.
Elokuvana [I]Laitakaupungin valot[/I] on jälleen ohjaajansa näköinen, täysin omanlaisensa tarina, joka vetoaa suomalaisten lisäksi muihin eurooppalaisiin ja lopulta muidenkin maanosien asukkaisiin. Sen näyttelijäsuoritukset aina Ilkka Koivulan hyytävän kylmästä rikollispomosta Hyytiäisen sympaattisen samaistuttavaan yksilöön ovat huippuluokkaa. Uskottava Koivula jää harmillisen etäiseksi, mutta ei yhtään vähäisemmäksi. Maria Järvenhelmen hahmo osoittaa kai jonkinlaisia katumuksen merkkejä, mutta on pohjimmiltaan hyvin tunteeton houkutin, joka on jäänyt oman asemansa vangiksi eikä voi/halua muuttaa asemaansa, koska tietää katumuksen olevan kaiken hänen tekemänsä jälkeen liian raskas taakka. Hän siis kokee paremmaksi vaihtoehdoksi jatkaa elämistä tunteettomuuden kierteessä, kuin tuntea pahaa oloa. Järvenhelmi näyttelee hyvin, vaikkei hänen hahmostaan saa tämän tunteettomuuden vuoksi paljoa irti (tai juuri sitäkin enemmän). Janne Hyytiäinen ei alinäyttele, kuten päällepäin saattaa näyttää. Hänhän on loistava ilmaisemaan Koistisen tunteet niin pienillä eleillä niin voimakkaasti. Juuri sellainen apea, samaistuttavan hiljainen puurtaja Koistisesta Hyytiäisen ehkä piilevienkin kykyjen ansiosta välittyy. Hän omaa ikään kuin kaurismäkeläisen, vanhoihin hyviin aikoihin haikailevan vanhan sielun, joka on muiden tavoin tuomittu alistumaan nykyajan oloihin.
Helsinki miljöönä on vangittu filmille upeasti. Puistojen tilalla on nyt entistä enemmän lasitaloja ja sokkeloisia käytäviä, jotka korostavat yksinäisyyden tunnelmaa ja tuovat ajoittain mukaan kolkkoutta saaden Koistisen näyttämään entistä pienemmältä ihmiseltä tässä suuressa maailmassa, jolla ei ole hänenlaiselleen paljoa tarjottavaa. Sitä mukaan kun rakennukset nousevat pystyyn, niin romahtavat ihmiset. [I]Laitakaupungin valoissa[/I] parhaatkin työtoverit ovat niitä, jotka eivät sano sanaakaan, vaan ovat tuomittuja rivissä katsomaan miten miestä viedään.
Kaurismäen leffoissa usein huomiota kiinnitetään melko luonnottomaan dialogiin, mutta [I]Laitakaupungin valoissa[/I] se on jo mielestäni kehittynyt suhteellisen luonnolliseksi. Muutenkin tuo niin ”kökkö” dialogi on ohjaajalta hyvä veto osoittaa, miten persoonattomiksi ihmiset, heidän eleensä ja puheensa käyvät.
[I]Laitakaupungin valot[/I] kuuluu Aki Kaurismäen parhaisiin ja taidokkaimpiin elokuviin, eikä vähiten ajankohtaisuutensa vuoksi. Se on jälleen loistelias, tiimityöllä kokoon sysätty 2000-luvun suomalaisten elokuvien parhaimmistoon lukeutuva mestariteos. Timo Salmisen ikuistamat unohtumattomat maisemakuvat ja kaurismäkeläisyys täydentävät tämän viimeisen päälle hiotun teoksen, jonka mahtavuus ei välity erikoistehostevyörytyksenä, vaan viisautena ja yksilön perinpohjaisena ymmärtämisenä. Tämä nostaa Aki Kaurismäen eurooppalaisten elokuvantekijöiden eliittiin ja muovaa hänestä aikamme kenties suurinta ohjaajaa, joka yhä jaksaa palata elokuvillaan siihen mikä on olennaista. Kaurismäki ylläpitää aidon elokuvan tuntua ja kuten monet muutkin hänen teoksena, lukeutuu [I]Laitakaupungin valot[/I] uuden eurooppalaisen elokuvan kärkikastiin. Se on ajankohtaisen viisas taideteos, jonka suuruutta ei voi mitata sen valmistamiseen käytetyissä suhteellisen pienissä rahamäärissä.
[I]” Ei hänelle nyt paljoa paremmin käynyt näinkään”[/I]
