Public Enemiesin päähenkilöä on ehkä filmatisoitu useasti, mutta leffan aihe on nyt vallan ajankohtainen; lama nostaa päätään, sen mukana myös rikollisuus. John Dillinger porukoineen ryöstelee pankkeja, lehdistö mehustelee verellä ja poliisitkin riisuvat valkoiset hanskat pois. Tuttu tarina, mutta tällä kertaa yllättävän tuore tunnelmaltaan.
Michael Mann (Heat, The Insider) on lähtenyt gangsteriepookin tielle tiukasti omilla ehdoillaan. Heti ensimmäisenä silmään pistää digitaalinen HD-kuva, jota hän on päättänyt käyttää tallennusmuotona perinteisen filmin sijaan. Otokset ovat peittelemättömän videomaisia ja kuvaaja Dante Spinotti ravisuttelee kameraansa käsivaralta vapaasti kuin Copsissa konsanaan. Ratkaisu on hämmentävä ottaen huomioon ajankuvan, mutta alkutotuttelun jälkeen paljastaa toimivuutensa: videokohina tulee katsojan iholle ja riisuu tarinalta historian tuoman etäisyyden. Lisäksi kaikessa rosoisuudessaan digitaalinen kuvausjälki osaa olla komeaa katseltavaa, joskin eri tavalla kuin klassinen filmi (katso: Inland Empire, Session 9).
Se, minkä Public Enemies saavuttaa visuaalisuudellaan, menee puolestaan täysin metsään ääniraidalla. Volyymitasot heittelevät minne sattuu ja repliikit kuulostavat satunnaisesti selittämättömän pehmeiltä tai etäisiltä. Tämä on ilmeisesti tietoinen ratkaisu (moinen mokahan ei olisi voinut päästä koko tuotannon läpi vahingossa), mutta en kertakaikkiaan ymmärrä miksi – laiska äänityöskentely kun ei merkitse mitään maagisen ”dokumentaarista” tunnelmaa. Se merkitsee laiskaa äänityöskentelyä. Sellaista, josta yleensä sietäisi antaa potkut. Lisäksi elokuvan musiikkiraita on suurimmilta osin tarpeeton; yleensä jousien ryöpsähtäessä taistelukohtauksen päälle ne eivät korosta tunnelmaa vaan vieraannuttavat siitä, repivät ristiriitaisella tavalla ilmaisua realistisesta takaisin klassiseen Hollywood-sokerointiin. Kyseisen kämmin pompatessa esiin leffan hienoimman shoot out -kohtauksen aikana alkaa hiljalleen toivoa, että elokuvateattereissakin olisi käytössä kaukosäädin ja mute-nappi.
Jos korvia rassaavat asiat jätetään sikseen, Public Enemies on oikein mainio elokuva. Ajankuva on käsinkoskeltavan onnistunut ja tunnelma kaikin puolin raikas. Hahmogalleria on mielenkiintoinen ja keskeisimmät näyttelijäsuoritukset vangitsevia: Marion Cotillard ja Christian Bale vakuuttavat rooleissaan, mutta etenkin Dillingeriä tulkitseva Johnny Depp on erinomainen. Deppin Dillinger on nimittäin aidosti erilainen kuin Deppit tai Dillingerit yleensä. Hahmon kehityskaari ei ole sieltä selkeimmästä päästä, mutta päähenkilöön uskoo läpi elokuvan. Harmillisesti rikostoverit jäävät hänen varjoonsa ja jäävät mieleen pitkälti karikatyyreinä.
140 minuuttia menee nopeasti, vaikka tapahtumien kulun historiankirjoista tietäisikin – täysin realistisesti niitä ei nytkään seurata, mutta keskeisiä tosiasioita kunnioittaen ja liikoja romantisoimatta kyllä. Juonenkuljetus on jouhevaa, ja esimerkiksi Dillingerin playboy-suhde lehdistöön kuitataan parilla tehokkaalla kohtauksella, turhia jahkailematta.
Mann on erinomainen kertoja, jolle sietää nostaa hattua jo rohkeudesta yksinään. Public Enemies ei tiettyjen puutteidensa vuoksi pääse räjäyttämään päätä, mutta rosoista pintaa syvemmälle kannattaa kuitenkin ehdottomasti katsoa.
