Toinen Maailmansota on ehtymätön aarreaitta tarinankertojille. Siinä on kaikkea mahdollista ja vastapuolen omituisuudet antavat tekosyyn ympätä mukaan nazeja, demoneja, aikamatkustusta ja ehdottoman pakollisesti Bossin vaateliikkeen univormuja. Nyt käsittelyssä oleva [I]The Big Red One[/I] viittaa nimellään yksikköön nimeltä 1st Infantry Division. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa ensimmäisenä mainitun konfliktin veteraani joka palveli juuri siinä yksikössä mihin tämä elokuva sijoittuu. Arvostelu perustuu leffan lyhyempään alkuperäisversioon.
Kersantin (Lee Marvin) alaisuudessa palvelee neljä sotilasta: Griff (Mark Hamill), Johnson (Kelly Ward), Vinci (Bobby Di Cicco) ja Zab (Robert Carradine) joka palvelee eksposition lähteenä leffaan joka seuraa heidän matkaansa Pohjois-Afrikasta Saksaan. Samuel Fuller (jonka nimikkokatu on viimeisessä paikassa) ei yritäkään tehdä eeppistä sotaelokuvaa ja suuntaa kohti yksilöllisempää matkaa. Mukana on myös toiminnallisempia hetkiä, mutta pääpaino on (onneksi) niissä hitaammissa, rauhallisissa hetkissä.
Lee Marvin (palveli Merijalkaväessä Tyynellä Merellä) on kivikasvoinen kersantti jonka alaisuudessa palvelee neljä silokasvoisempaa juippia. Henkilöt ovat arkkityyppisiä sodan takia yhteen survottuja persoonia joiden historiasta tiedämme vähän ja joiden tulevaisuudesta vielä vähemmän. He pukeutuvat tunkkaisen oliivinvihreisiin rytkyihin, kantavat puoliautomaattista kivääriä, käryttävät sätkiä ja ammuskelevat kenttäharmaaseen pukeutuneita vihollisia. Näiden pyssymiesten tietämys ei liity suuriin strategioihin tai menetelmiin – he vain tallaavat ankean miljöön alleen maailmassa mikä noudattaa hyvin yksinkertaisia, drakonisen ehdottomia sääntöjä. Mark Hamill, Bobby Di Cicco, Kelly Ward ja Robert Carradine ovat ne neljä pyssymiestä joiden matkaa leffa seuraa, mutta eivät sen enempää.
Vaikka rakenteen ja hahmojen suhteen Fuller jää vajaaksi kunnianhimoisesta päämäärästä tehdä ”realistinen sotaelokuva”. Iso budjetti on käytetty kuvastoon, sillä tankeilla ajellaan, pommit paukkuvat ja raunioissa remutaan. Lyhyesti sanoen ukkojen matka näyttää ja kuulostaa hyvältä ja mukana on jopa muutamia äärimmäisen kauniita kuvia, mutta ne eivät ole eeppisten sotaelokuvien armadoja tai tankkikolonnia. Fullerin kauniit kuvat ovat hiekkakummun takaa pälyilevä katse, autio ranta millä sotilaat lepäävät auringossa ja nautakarjaa sisältävä maisema Belgiassa.
Leffa on maineikas, mutta kokonaisuus jää harmillisen ontoksi ja rikkonaiseksi. Mukana on aineksia henkilöiden matkasta sodan läpi ja eeppisestä sotaelokuvasta, mutta ne eivät pelaa yhteen ja hyvät näyttelijätkin jäävät harmillisen vähäiseen asemaan. Tämä elämäkerrallinen matka Toisen Maailmansodan aikana on prototyyppi eri muodon, eri yksikön ja saman teeman tarinalle mikä on klassikko. Elokuva nimeltään [I]The Big Red One[/I] ei ole klassikko, vaikka siinä on kiistattomat ainekset siihen ja sotilaat ovat kaikki keskinään veljiä.
