Entäpä, jos eniten kaipaamasi perheenjäsen nousisi kuolleista? Tai jos maailmassa pärjäisi helpommin ilman miestä? Nämä kaksi kysymystä liittyvät kiinteästi Pedro Almodóvarin hillityllä huumorilla höystettyyn Volver-elokuvaan.
On ymmärrettävää, että Penélope Cruz on saanut kehuja roolistaan Volverin pääosassa. Cruzin Raimunda ei ole pelkkä kivasti löllyvä tissipari, saati sitten mukavasti pehmustettu takamuskaan. Näyttelijättären ulkonäkö jää helposti toissijaiseksi seikaksi, kun Raimunda puhuu, liikkuu ja ilmehtii. Mutta yhtä eläviksi ja hengittäviksi voi helposti todeta Raimundan läheisetkin; hänen murrosikäisen tyttärensä (Cobo), ujohkomman Sole-sisarensa (Dueñas) ja edesmenneenäkin vähemmän kalpean äitinsä (Maura).
Raimunda sekä hänen tyttärensä ja sisarensa käyvät siistimässä äitinsä hautaa. Äidin taloa asuu vanhuuttaan sairas täti (Lampreave), jonka päässä huminoi varmasti yhtä lailla kuin talojen ulkopuolella; roskia ja roskalaatikoita siirtelee seudun villi tuuli, jonka kehutaan tekevän hulluksi asti. Ei siis ihme, jos seudun naisväki tädin valvojaisissa puhuu nähneensä Raimundan kuolleen äidin kummituksen. Se sattuu tyttäriin, joilla on äitiään ikävä. Ja kovemmaksi kaipuu kasvaa, kun Raimunda löytää itsensä hävittämässä miehensä (de la Torre) ruumista. Paha saa niin kutsutusti palkkansa, mutta selviääkö elämästä hengissä?
Volver on elokuva äideistä ja tyttäristä. Sellaista elokuvaa ei ole vaikea mainostaa suurimmalle osalle naisihmisistä. Jo Almodóvarin nimi kertoo isolle osalle katsojista, että B-luokan nyhjyttelyä ei tässä myydä. Mutta silti, yltiökriittinen yleisön osa ei voine arvostaa kyseistä elokuvaa kovin korkealle. Tämä osa ei voi olla murahtelematta, että hänen mielestään Volverin tarina on turhan simppeli. Koko juttu on ehkä peräti kikkailuilla pitkitettyä draamaa, jonka kliimaksi on selvä jo rainan alussa – kunhan vähän viitsi aivojaan aktivoida – ja lopetus niin avoin, että ohjaaja-käsikirjoittaja pitäisi tuomita yhdyskuntapalveluun pahuksenmoisesta laiskuudestaan. Ja niin, onhan Volverissa sekin huonoa, että sen kuvaamassa todellisuudessa kaikki miehet pettävät naisiaan ja ovat koko leffalle niin turhia hahmoja, että kelpaavat vain piskuisiin sivuosiin – tilaamaan ruokaa tai himoitsemaan tyttäriä.
Dramaturgisesti Volver on kuitenkin tasokas elokuva, jos käsikirjoituksen ongelmien märehtimisen ei anna pilata sitäkin puolta. Tai jos ei yksinkertaisesti ymmärrä, että tämän leffan miellyttävyys on juuri siinä, ettei se tarjoa yhtään jarruja vinguttavaa takaa-ajoa tahi luotienvaihtoa ekstriimeissä olosuhteissa. Volverin (naisten) todellisuus tuoksuu hyvälle kotiruualle, mehevälle mullalle ja puutarhakukille. Sielläkin virkavallalle olisi toki töitä, mutta eihän yleisön ole pakko nähdä sitä, minkä se voi kuvitella päässään satojen ja tuhansien amerikkalaisperäisten elokuvien ja tv-sarjojen kautta? Ei se ole lopulta edes niin oleellista, millainen tuomio yhdelle lankeaa, kun yritetään selvitellä toisen elämää. Almodóvar osaa pysyä hienostuneesti vaiti niin halutessaan. Amerikkalaise(mma)n viihteen opettamina emme valitettavasti välttämättä siitä pidä. Niinpä siitä kehkeytyy elokuvan epäkohta.
Kokonaisuutena Almodóvarin Volver ei ehkä täysin toimi, mutta silti sitä on vaikea inhota totaalisesti. Se on kuin tummunut hopeaketju, jonka yksityiskohtina on loistavia timantteja: tapahtumia sävelin syventävä musiikki, joukko hienoja roolitöitä ja ripaus mustaa huumoria.
