Tämä vuoden 1944 klassikko film noir-pätkä sisältää Barbara Stanwyckin ehkä ylistetyimmässä roolissaan pahamaineisena Phyllis Dietrichsonina, sosiopaattisena viettelijättärenä ja sosiaalisena kiipijänä. Fred MacMurrayn vakuutusmyyjä Walter Neff saapuu Dietrichsonien kartanolle kauppaamaan rouvasen miehelle autovakuutusta ja päätyy täysin naisen pauloihin. Phyllis Dietrichson on onnettomassa avioliitossa, josta Walterin on kohtalonomaisesti pelastettava hänet, mitenkäs muutenkaan kuin murhaamalla pahaa-aavistamattoman Herra Dietrichsonin. Jotta murha olisi tarpeeksi houkutteleva näille salarakkaille, päättävät he yrittää siihen kaupan päälle vielä vakuutuspetosta, vanhan kunnon strategian: ”Ota henkivakuutus, murhaa mies ja kävele pois onnellisena auringonlaskuun” avulla. No lopultahan parin kohtaloksi käy, ei poliisi, vaan nimenomaan vakuutusyhtiö. Vaikka suunnitelman piti olla satavarma, onhan Fred töissä siellä, astuvat peliin tunteet ja petos. Mielenkiintoista on myös pohtia, miten joku voi, edes rakkauspäissään, olla tarpeeksi tervejärkinen lähtemään naisen matkaan, joka on valmis murhaaman oman aviomiehensä? Mikä estäisi häntä sitten vuorostaan murhaamasta sinua? Ai niin, se rakkaus.
En ole täysin vakuuttunut. Paperilla kaikki näyttää täydelliseltä – ohjaajana legendaarinen Billy Wilder, käsikirjoittajana ylistetty, kovaksikeitettyjen dekkareiden kirjailija Raymond Chandler, film noir-asetelma ja -tunnelma, Barbara Stanwyck. Silti, ei kyseessä ole elokuva parhaimmasta päästä. Elokuva on tehty huolella. Ei sitä voi muuksi erehtyä luulemaan kuin aikakaudelle tyypilliseksi film noir-elokuvaksi. Film noir on elokuvan tyylilaji, jota 1940-luvun Yhdysvalloissa oli muodissa. Nainen ilman omaatuntoa on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista film noir-elokuvista. Usein ne ovat dekkareita, mustavalkoisia tietysti, ja sisältävät purevan dialogin sekä juonittelevaa juonta selkeyttävän kertojan. Kertoja on yleensä mies, jonka kohtaloksi on tullut nainen. Jos elokuvan ”hyvyyttä” mitattaisiin siis pelkästään film noir-kriteerein, olisi kyseessä aivan täydellinen elokuva. Huomioisin, että kyseessä ei ole mikään tylsä kappale, vaan elokuva on hyvinkin elävä ja erittäin tunnelmallinen, joka heittää sinut hetkessä vanhaan maailmaan, jolloin ihmiset polttivat sikareita ja kutsuivat sinua ”Darlingiksi”. Kuten todettu, film noir on siis elokuvan kantava voima.
Joka tapauksessa pelkästään elokuvan tyylilaji ei ole mikään oikeutus huonolle näyttelemiselle, aukkoiselle käsikirjoitukselle tai kliimaksittomalle rakenteelle. Vaikka kyseessä on vanha elokuva, se ei tarkoita, että kriteerit täytyisivät olla myös olla vanhat. Elokuvia on voitava verrata keskenään, olipa niiden valmistusajankohtien välissä kaksi vuotta tai kahdeksankymmentä vuotta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että nykyään elokuvien taso on parantunut, näytteleminen on parempaa, tekniikka on luontaisesti parempaa, käsikirjoitukset eivät ole minkään yhden tyylilajin varassa, tosin tätäkin esiintyy. Kun puhutaan klassisesta Hollywoodista, ajatellaan myös elokuvatähtiä. Usein ajatellaan myös, että enää ei näytellä kuin ennen. Vaikka saatan yhtyä ajatukseen siitä, että hahmot elokuvissa olivat ennen parempia kuin nykyään, näytteleminen ei ole. En malta edes kuvitella, mitä Phyllis Dietrichsonin hahmo olisikaan jonkun nykynäyttelijän, kuten Natalie Dormerin tai Rachel Weiszin, tulkitsemana. Barbara Stanwyck tekee roolisuorituksestaan jalon yrityksen, ruumiillistamalla hahmon olennaisesti, mutta hänen näyttelemisensä on kaukaa edes hyvästä näyttelemisestä. On suorastaan puuduttavaa katsoa hänen ilmeettömiä, puisia katseita, joiden pitäisi viestittää katsojalle jotain paljon merkityksellisempää hahmosta. Fred MacMurray ei pääse edes lähelle jaloa yritystä, lähinnä hänen niin kutsuttu tulkintansa on hupaisaa katsoa, kun hän kömpelösti yrittää olla jonkinnäköisessä pääosassa, elokuvan keskiössä. Kaikesta valitettavimmin, MacMurrayn näytteleminen kärsii vakavasti uskottavuuden puutteesta. Hänessä ei ole karismaa, hänessä ei ole mitään mikä tekisi hänestä hienon tulkitsijan, vaan hän on massaan sulautuvuuden määritelmä. Toki rooli ehkä edellyttää tiettyä kadunmiesmäisyyttä, mutta olen silti vakaasti sitä mieltä, että rooli olisi täysin vaikka Cary Grantin heiniä.
Koska kyseessä pitäisi olla trilleri, jonkinnäköinen rikoselokuva, odottaisin katsojana, että lopussa edes olisi jonkinnäköinen jännityselementti, mutta valitettavasti elokuvan kliimaksi jää todella lyhyeksi ja laimeaksi. Elokuva ei tarjoa jännitystä ja ajoittain katsoja on hukassa edes, että kenen puolella hänen täytyisi olla. Eli jopa peruselokuvalliset elementit kuten kliimaksi tai sankari ja antisankari jäävät puuttumaan, puhumattakaan aukkoja täynnä olevasta juonesta. Kuten, että esimerkiksi, miksi Neff potisi huonoa omaatuntoa suorittamastaan murhasta ja sitten seuraavassa hetkessä olisi valmis taas murhaamaan seuraavan hahmon ja seuraavassa hetkessä valmis tunnustamaan ja seuraavassa hetkessä pötkimään pakoon. Vaikka Billy Wilderin ja Raymond Chandlerin yhteisessä käsikirjoituksessa ei ole kehumista, ei Wilderia silti voi huonoksi ohjaajaksi haukkua. Puhuuhan hänen puolestaan jo vakuuttavat myöhemmät elokuvat kuten Sunset Blvd. Ja kuten sanoin aikaisemmin, elokuva on tunnelmaltaan ja katsottavuudeltaan varsin viihtyisä ja tyylilajilleen uskollinen.
Barbara Stanwyck on kaunis ja viehättävä ja puoleensa vetävä, kyllä, siitä häntä ei voi syyttää. Nykynäyttelijöistä hän muistuttaa eniten Scarlett Johanssonia, yhtä lailla lumoava, mutta näyttelijänlahjat… ei niinkään. Ilmeisistä puitteistaan huolimatta, on Nainen ilman omaatuntoa on esimerkillinen film noir elokuva ja elokuvan historiaa suuresti määritellyt teos, jota ei varmasti unohdeta toviin. Makunsa tietysti kullakin, itse vain satun pitämään sellaisista virheettömistä elokuvista.
