Italian sana [I]giallo[/I] tarkoittaa paitsi keltaista myös tietyt piirteet omaavaa jännitysleffaa. Se tarkoittaa pääasiassa [I]noir[/I]-mausteista kuvakerrontaa jyrkkine varjoineen ja kirkkaita värejä. Kirkkaat värit ovat tärkeitä juurikin veren takia, sillä sitä myös roiskitaan ilmoille. Juonella ei ole niin paljoa merkitystä, sillä tunnelma on tärkein. Mario Bavan ohjastelema [I]Bay of Blood[/I] ei juoneltaan kovin paljoa loista, sillä siinä on hyvin vähän järkeä. Elokuvan alussa rampa kreivitär (Isa Miranda) murhataan hirttämällä ja heti sen jälkeen murhaaja (Giovanni Nuvoletti) itse tulee jonkun kolmannen murhaamaksi. Joka tapauksessa suljettuun miljööseen raahautuu kokonainen lauma perintöä kärkkyviä juippeja ja sutturoita ja sen jälkeen nerokas päähänpisto antaa syyn murhata muita. Sopan hyvin epämääräisenä päähenkilönä on em. kreivittären tytär Renata (Claudine Auger).
Ensimmäisen kohtauksen perusteella luvassa on erinomaisen hienostunut ja tyylikäs murhamysteeri-slasher, mutta juonen virkaa tekevän yritelmän alkaessa kompuroida eteenpäin alkaa vitutus ja ja lopulta kyllästyminen. Henkilöhahmoja on paljon (pitäähän ruumiille olla lähteensä) ja he putkahtelevat olemassaoloon kuin peltijantterit joita ammutaan rynsesterillä. Lyhyesti sanoen hienoa alkua seuraa nolostuttava ja tarpeeton puolivoltti naama edellä lantaan ja vaikka siitä könytään pystyyn ei lannan ryvettämänä kovinkaan hyvää vaikutusta tehdä. Lyhyesti sanoen juoneen ja henkilöhahmoihin ei ole kiinnitetty yhtään huomiota ja jälki on sen mukaista. Mario Bava taisi laskea tyylittelyn voimaan ja tasokkuudestaan huolimatta se ei riitä luomaan hyvää elokuvaa.
Näyttelijäntyötä on erinomaisen turha ruveta erittelemään, sillä elokuvan henkilöhahmot ovat pelkkiä pahviukkoja. Sanottakoon vielä että huonosti leikattuja ja kaikkea muuta kuin oikean kokoisia pahviukkoja. Joka tapauksessa he ovat juuri sopivia irvikuvia silvottavaksi ja niin myös tapahtuu.
Ohjaustyön lisäksi Bava on kuvaaja ja sen työn hän tekee hienostuneella, yläluokkaisella taidolla missä veri on aina kirkasta valtimoverta. Tappokohtaukset tulevat yllättäen, brutaaleina ja Carlo Rambaldin erinomaisesti toteuttamina. Inhan taidon osoituksena vesurilla kasvoihin isketty ei erittäin näkyvästi kuole instanttömästi. Lyhyesti sanoen verisien ja hienosti toteutettujen kuolinkohtausten tekemistaito on jo yli 40-vuotias.
Epämääräinen, ahmojen raatelemista juonihaaskoista kokoon kursittu pelätti yrittää pinnistää elämään, mutta ainoastaan splatter-sähköshokit antavat sille hetkellistä eloa. Ilman niitä nytkähdyksiä se olisi täysin surkea yritys olla murhamysteeri. Nyt se on surkea yritys olla murhamysteeri mikä näyttää erittäin hienolta ja omaa muutamia nautittavan brutaaleja murhakohtauksia.
