Ensimmäisen maailmansodan viimeisenä päivänä nuori amerikkalaissotilas Joe joutuu kranaatin silpomaksi. Hän menettää raajansa, näkönsä, kuulonsa ja puhekykynsä. Ihmeen kaupalla Joe kuitenkin selviää – mutta tuskin itse olisi halunnut selviävänsä. Pojalle jää jäljelle vain tuntoaisti ja aivot.
Johnny Got His Gun on komean uran kirjailijana luoneen Dalton Trumbon ainoaksi jäänyt ohjaustyö. Trumbo itse kuoli sydänkohtaukseen pari vuotta filmin valmistumisen jälkeen. Elokuva perustuu hänen samannimiseen kirjaansa,
jota en itse ole lukenut. Johnny Got His Gun oli varmasti ilmestyessään melkoinen outolintu Yhdysvalloissa – vahvasti pasifistinen ja osin surrealistinen sotadraama. Surrealistisen elokuvan ohjaajat ovat olleet Yhdysvalloissa melkoisen vähissä, ja tämän pätkän käsikirjoitusta tarjottiinkin kyseisen genren osaaville ranskalaisille. Loppujen lopuksi Trumbo tarttui itse toimeen. Elokuva oli pitkään unohduksissa, kunnes Metallica osti oikeudet siihen ja käytti omassa One-kappaleen videossaan elokuvasta leikattuja pätkiä.
Elokuvan alussa näytetään arkistokuvaa, joka katkeaa hermoja raastavaan kranaatinvihellykseen. Sen jälkeen seurataan Joen elämää sairaalassa. Toimettomana vuoteessa maatessaan hän miettii sotaanlähtöä, ensimmäistä rakkauttaan ja lapsuuttaan.
”When it comes my turn, will you want me to go?”
”For democracy, any man would give his only begotten son.”
Joe näkee myös unia. Joissakin unissa hän tapaa Jeesuksen. Unen ja todellisuuden raja on häilyvä. Joen on vaikea tietää, mikä on unta ja mikä todellisuutta. Kun Joe huomaa olevansa ankeassa todellisuudessa, ilonhetket ovat vähissä. Harva ihminen kokee samanlaista onnen tunnetta auringonvalosta tai hyvän joulun toivotuksesta kuin hän. Joe ei pysty saamaan yhteyttä ihmisiin, jotka luulevat hänen olevan kaiken lisäksi tiedoton vihannes. Sitten hoitaja vaihtuu erästä aiempaa tuttua muistuttavaan – ja lopulta Joe löytää unestaan keinon, jolla hän voisi päästä tuskistaan.
Elokuva on paikoin todella ahdistavaa katsottavaa. Kameran ollessa kiinnittyneenä vuoteessa makaavaan avuttomaan Joeen, katsoja huomaa kuvittelevansa itsensä hänen tilalleen. Trumbo on nerokkaasti käyttänyt mustavalkokuvaa sairaalakohtauksissa, värikuvaa puolestaan unissa ja muistoissa. Tämä toimii tehokkaasti, eikä jää vain irralliseksi lisäykseksi. Katsojallekin annetaan eräänlainen pakotie, kun kuva vaihtuu ankeasta mustavalkoisesta värilliseen. Unijaksot tuovat parissa kohtaa vahvasti mieleen Fellinin elokuvat. Kohtaus, jossa Joe huomaa käsiensä puuttuvan, tuntuu puolestaan huvittavalta sairaalla tavalla.
Sodanvastainen ote on elokuvassa vahvasti läsnä. Ohjaaja tuomitsee perinpohjin sodan oikeudellisuuden. Sairaalassa olevat upseerit esitetään kylminä ja välinpitämättöminä. Joesta tulee lääketieteellinen ihme ja samalla eräänlainen koekaniini armeijalle.
Timothy Bottoms – joka nykyään tunnetaan George W. Bushin kaksoisolentona – tekee hienon debyyttinsä Joen roolissa. Hän on noin puolet elokuvan kestosta koppamaisen maskin peitossa, mutta onnistuu silti vakuuttamaan. Muista rooleista voi mainita Jason Robardsin (Huuliharppukostaja) Joen isänä ja Donald Sutherlandin humoristisessa Jeesuksen hahmossa. Tämä kuuluu niihin elokuviin, joita ajan hammas on päässyt nakertamaan. Kuva ja ääni ovat korkeintaan tyydyttävää tasoa.
Dialogi ja musiikki toistuvat selkeästi, muuta sanottavaa ei äänestä ole. Muutenkaan DVD-julkaisun taso ei ole kehuttava. Harmittavasti ekstrat loistavat poissaolollaan. Haastattelut olisivat olleet mukava lisä. Tekstityksiä ei ole mukana lainkaan. Toistaiseksi on vain tyydyttävä tähän versioon.
Kirjan pohjalta ei ole helppoa tehdä elokuvaa, varsinkaan hyvää sellaista. Trumbo ohjaa kuitenkin varsin sujuvasti aina selkäpiitä karmivaan loppuun saakka. Mukana on joitakin kauneusvirheitä, mutta ne eivät pahemmin kokonaisuutta haittaa. Onkin sääli, että tämä jäi Dalton Trumbon ainoaksi ohjaukseksi. Johnny Got His Gun on oivallinen, koskettava, ahdistava ja kauhistuttava kuvaus yhdestä viattomasta sodan uhrista. Mestariteos se ei ole, mutta varmasti katsomisen arvoinen.
Dulce et decorum est pro patria mori.
– On suloista ja kunniakasta kuolla isänmaan puolesta.
nimimerkki: Larska
