Sanotaan nyt aluksi että olen nähnyt viime vuosien aikana, useimmiten täysin tietoisesti, paljonkin mindfuck-tasoista kamaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin sekoittavaa. En ole oikeastaan yhteenkään kuvottavaan tai liian raakaan kohtaukseen viime aikoina törmännyt, vaikka niitä on paljonkin tullut haettua netistä ja leffoista. Antichristia onkin ennakkoon haukuttu paljonkin sen brutaaliudesta, vaikka sekin on perusteltua eikä todellakaan leffan pointti, mutta on kyllä pakko osaltaan myöntyä muiden sanoihin. Antichrist on äärimmäisen raaka eikä vain visuaalisesti.
Lars von Trier, masentunut eksperimentalisti, on tunnettu ahdistavista, ihmisiä rankaisevista, mutta kuitenkin kauniista tarinoistaan. Miehen uusin ohjaustyö kiskaisee kaiken tämän täysin uuteen potenssiin luodessaan eittämättä yhden maailman ahdistavimmista ja groteskeimmista elokuvista. Suoraksi kauhuksi tätä ei voi luokitella, mutta tunnelma on silti kauttaaltaan paljon hiostavempi kuin ylitulvivassa tusinassa genren varsinaisia elokuvia. Ahdistus alkaa kyteä sisällä jo upean alkukohtauksen aikana, eikä tästä pelonsekaisesta odotuksesta tulevia tapahtumia kohtaan pääse irti ennen lopputekstejä.
Päällisin puolin tarina kertoo ”vain” pariskunnasta (Gainsbourg ja Dafoe), joka kaiken kriisin keskellä lähtee kesämökille selvittämään ongelmiensa juuria. Pöheikössä mennään kuitenkin entistä pahemmin metsään (huom. kekseliäs sanaleikki) ongelmien imiessä emostaan vain lisävoimaa ja veren virratessa hillitysti, mutta tuskaisesti yksinäisyyden ja kaaoksen hallitessa . Alleviivataan nyt vielä, että se K18-leima on täysin syystä. Ja mikä parasta, erityisesti omien ajatuksien ansiosta.
Usvaisen ja raa’an pinnan alle piilotettu tarina on kuitenkin elokuvan ahdistavin osa-alue. Perhe-elämästä saadaan aikaan koko ihmismieltä päästä päähän luotaava tutkimusmatka, jossa käsitellään jokainen tunteen osa-alue monista eri suunnista. Trierin näkemyksen mukaan pahuus on kuitenkin hallitseva elementti, jolloin kaikki kauniitkin asiat tärveltyvät täysin saatanallisina luomuksina. Iloisia toivonpilkahduksia kankaalla harvemmin näkee ja nekin harvat johdattelevat vain synkempään pahuuteen. Toivolla ja positiivisella ajattelulla on kuitenkin merkityksensä pahuuden määrittelyssä, vaikka niitä ei elokuvassa pahemmin ehdi ajatella. Osansa tästä syyllisyydestä saavat ihmisten lisäksi myös korkeammatkin voimat, jotka joko ohjaavat meitä vääryyksiin tai eivät voi niille mitään. Lopulta syyllistä onkin enää vaikea osoittaa kaikkien langetessa ja tehdessään osansa ahdinkon eteen.
Kaiken pahan ja ruman keskellä Antichrist on kaunis elokuva, tavallaan. Katsojia elokuvalla ei ole, koska sitä ei kuulukaan katsoa, vaan nähdä paljon syvemmin. Ymmärrän kyllä miksi sen raatelu- ja seksikohtaukset ovat jääneet herkemmille katsojilleen päälimmäisenä mieleen, mutta näillekin löytyy syynsä jokaisen omasta päästä. Jos pitää seksin määrää leffassa suurena, kannattaa miettiä montako kertaa sitä itse tulee päivittäin ajateltua ja missä tilanteissa. Kuitenkin kaiken minkä ihmismieli ajattelee, pystyy myös toteuttamaan. Niin Lars von Trier kuin ketä tahansa muukin. Se kannattaa pitää mielessä Antichristin aikana.
