Robert De Nirosta, yhdestä kaikkien aikojen arvostetuimmista ja kurkoimmista jenkkinäyttelijöistä on vanhemmiten tullut uusi Michael Caine, pelkästä rahasta aivan mitä tahansa tekevä vanha kyttyrä. Ikävät juorut kertovat miehen 2000-luvun alennustilan olevan perua kauniimman puoliskonsa pahasta tavasta törsätä ukon rahat omiin riskibisneksiinsä, mutta todellisuudessa De Niron ura lienee vain ilmeisesti valunut jossain vaiheessa täysin vessasta alas sellaiseen epätoivon alhoon, että yksi alan lahjakkaimmista mestareista on alentunut nielaisemaan kuivana Dirty Grandpan kaltaisen elokuvataiteellisen syanidikapselin. Toivottavasti mies sentään teki melkoisen hyvän tilin, sillä kaiken tämän nolostuttavan sikailun jälkeen miehellä tuskin enää asiaa oikeiden elokuvien pariin juuri onkaan.
Dirty Grandpa kertoo pähkinänkuoressa Zac Efronin sydäntä riipaisevan herkällä ja hienostuneella sairaan sarvikuonon karismalla tulkitsemasta lakimiehestä, joka lähtee De Niron esittämän porsastelevan vaarinsa kanssa vähän road tripille. Siinä sitten vähän masturboidaan, piereskellään ja puhellaan rumia. De Niron esittämä vaari onkin nimittäin käteen vetelevä ja piereskelevä dekadentti ukko, joka on päättänyt saada vähän sakkolihaa hinnalla millä hyvänsä nyt kun mummukin on jo maan mullissa. Efronin hahmon tarkoitus on lähinnä ulista ärsyttävästi taustalla vaarin vetäessä omaa showtaan.
Heti ensimmäisessä kohtauksessa nähdään oikein kunnon leikkausvirheitä oikein olan takaa. Katsokaa tarkkaan hautajaiskohtauksessa kun Zac Efron keskustelee sähkötupakkaa vetävän kiharapään kanssa. Jokaisessa leikkauksessa Efronin asento on mystisesti muuttunut ja suunta hiukan eri kuin edellisessä otoksessa. Nämä tekijät eivät selvästi välittäneet koko jutusta tuon taivaallista, vaan jättivät päivänselvän virheen lopulliseen versioon silkkaa välinpitämättömyyttään. Sama välinpitämätön asenne oikeastaan kuvastaa täydellisesti koko loppua spektaakkelia, sillä tähän onkin pitkälti vain roiskittu sekalainen setti kaikenlaista epämääräistä, koska hällä väliä ja joku on kuitenkin valmis tämmöisestä maksamaan. Pieru. Kakka. Höhöhö.
Olen lukenut jonkun joskus luonnehtineen Dirty Grandpaa ”hauskaksi” elokuvaksi, mutta omasta puolestani vertaisin elämystä lähinnä tukehtumiseen, äärimmäiseen suonenvetoon tai ISISin teloittamaksi joutumiseen. En henkilökohtaisesti kykene ymmärtämään pienessä mielessäni miten tummelissa tai minkälaisten tajuntaa laajentavien aineiden vaikutuksen alaisena pitää olla, että löytää tästäkin jotain erityisen hauskaa. Koko ylipitkässä tekeleessä ei tainnut De Niron muutamaa ihan menevää töräystä lukuun ottamatta olla ainuttakaan oivaltavaa tai kiinnostavaa vitsiä; ne vähät tsoukitkin olivat lähinnä niin itsestään selviä ja kauan sitten loppuun asti kaluttuja, että kuka tahansa itseään kunnioittava koomikko todennäköisesti vetäisi itsensä narun jatkoksi päästettyään moisia suustaan. Suurimman osan ajasta tässä lähinnä puhuta pälistään kuin viimeistä päivää ja sen päälle jorataan tympeän prosessoidun valtavirtapopin tahdissa – mikä ironisesti taitaakin olla kaikkein korkeatasoisinta ja älyllisintä antia koko Dan Mazerin magnum opuksessa. Mittaa tällä pökäleellä on vähän vajaa pari tuntia, mutta se tuntui katsoessa kuin seuraisi kärpäsenä katossa universumin olemattoman hidasta laajentumista alkuräjähdyksestä tähän päivään – koko komeuden viihdearvo on likimain samaa luokkaa.
Todella tuskaisen tylsiä kohtauksia voisi alkaa ladella tästä töräleestä
vaikka kuinka paljon. Mainitsinko muuten jo vihaavani Zac Efronia tässä leffassa? Keskivaiheilla on kokonainen pitkä kohtaus, jossa elokuvan varsinainen päätähti on jossain muualla tämän kyseisen ulisijan viruessa sellissä jossain hevonkuusessa eikiinnostastanissa. Samaan kohtaukseen on tungettu koko farssin ärsyttävimmät hahmot, eli ne naamaansa vääntelevät poliisit pelkästään katsojaa ärsyttämään. Mikään tässä kohtauksessa ei toimi, mutta se tuntuu vain jatkuvan ikuisuuksiin lisäämättä itse tarinaan mitään järkevää sisältöä. Olin tosissani jo valmis lopettamaan kärsimykseni jo tässä, mutta rukoilemalla Jeesusta löysin itsestäni tarpeeksi sisua jatkaakseni aina lopputeksteihin asti ilman ylimääräisiä hengähdystaukoja.
Tai no ei, valehtelin. Dirty Grandpa jäi omalla kohdallani virallisesti (ensimmäisen kerran) kesken juurikin tuossa kohtaa. Kun leffa katsoessa alkaa oikeasti kyrsiä niin paljon, että sen pelkkä seuraaminenkin käy jo ylivoimaisesta haasteesta sopivien puudutusaineidenkin vaikutuksen alaisena eikä itse Jeesuskaan mahda mitään, on tauti todella vakava. Tumputtavan Robert De Niron tähdittämä räävitön isoisä onkin puhdasta sontaa, jotain mitä ei inhimillisen järjen mukaan koskaan olisi pitänyt mennä tekemään kovimmassakaan kokkelipöllyssä. Ilman rappiolla olevan De Niron vähäistäkin jäljellä olevaa karismaa tällä elinkelvottomaksi mutatoituneella huumorin lantaläjällä tuskin olisi mitään annettavaa edes todella huonon komedian ystäville, mutta äärimmäiseksi kidutusvälineeksi kotiin ja vankileireille Dirty Grandpa on mitä soveliainta materiaalia.
Osta omasi – jo tänään!
