Näin Creepshow 2:n joskus pikkunappulana ja muistan sen olleen niin pelottava, että lähestulkoon itkin nukkumaan mennessäni. Kokemuksesta toivuttuani halusin paremmaksi kehutun ykkösosan nähdä, mutta jotenkin kyseinen tavoite vuosien mittaan unohtui. Niinpä olin onnessani, kun tylsistyneenä digiboksin ohjelmaopasta selatessani silmiini osui tämä 1980-luvun helmi. Leffa lähti ajastusnauhoitukselle siltä seisomalta.
”It’s Father’s Day and I’ve got my cake!”
Creepshow on kunnianosoitus 1950-luvulla julkaistuille amerikkalaisille kauhusarjakuville, joista nimekkäin lienee Tales from the Crypt. Vaikka sen välillä loistavasti luodun sarjakuvatunnelman keskellä elokuvan parissa unohtaakin, Creepshow itse on siis täysin kuvitteellinen sarjakuvalehti, joka esiintyy vain tässä elokuvasarjassa. Elokuva koostuu viidestä hyvin erilaisesta mutta klassisesta kauhutarinasta, joissa shokkien ja hirvittävien juonenkäänteiden lisäksi heitetään sekaan myös huumoria. Tarinoiden aikana opitaan kantapään kautta, ettei murhanhimosta, pettämisestä, nalkuttamisesta, ahneudesta tai ylimielisyydestä hyvää seuraa.
”I’m growing!”
Kaikkein yllättävin seikka oli elokuvaa seuratessa se, miten paljon tuttuja kasvoja sen aikana näkee, mm. Ed Harris, Stephen King, Ted Danson (ei Tanson, kuten leffan tiedoissa tällä hetkellä näkyy lukevan — korjatkaa, pyydän!) ja Leslie Nielsen. Pelkästään juonen kauheudella ja tehosteilla ei mässäillä, sillä Creepshow sisältää myös vakuuttavia, sekä hauskoja että inhottavia hahmoja, joihin ehtii lyhyenkin tarinan aikana tutustua ja tykästyä. Stephen Kingillä on kerrankin näyttelijänä keskeinen rooli leffan humoristisimmassa tarinassa yksinkertaisena maalaisjunttina, ja vetää sen oikein antaumuksella. Sekä Leslie Nielsen että E.G. Marshall myös loistavat omien tarinoidensa konnina, joita kohtaan tuskin kovin moni katsoja tuntee sympatiaa. Varsinkin Nielsen tekee hienosti pienillä eleillä hahmostaan erittäin julman ja sairasmielisen.
”I can hold my breath… for a looong time!”
Ohjaajana häärinyt George A. Romero maalaa sarjakuvatunnelman elokuvaan värien ja kuvakulmien erinomaisella käytöllä. Tarinoiden välimaastot myös nivotaan yhteen animoidulla grafiikalla ja sarjakuvien henkeen pelottavan ulkomuodon omaavalla hostilla, jonka rooli kuitenkin on tässä ykkösosassa varsin olematon ja Creepshow 2:sta poiketen vuorosanaton. Tosin tämä ratkaisu onkin elokuvan tunnelman kannalta toimivampi. Kuten mm. Romeron Day of the Deadissa, tehosteista on vastannut mestarillinen Tom Savini, joka muuten vilahtaa leffan loppumetreillä cameoroolissa. Vaikka leffan yliluonnolliset hirvitykset ja muut yökötystehosteet ovat peräisin 80-luvulta, ovat ne sen ajan parasta antia ja vieläkin onnistuvat pelästyttämään kunnolla. John Harrisonin syntetisaattorimusiikista ja surullisen mutta samalla hullunkurisen karmivasta tunnuskappaleesta tulee myös plussaa.
”Tell him to call you Billie, you bitch!”
Myös kauhusarjakuvien tyylille uskollisesti lähes kaikki tarinat liittyvät tavalla tai toisella kostoon ja siihen, että paha saa palkkansa, ilmeni pahuus sitten missä muodossa tahansa. Myös Creepshow itse on tavallaan vuosien takainen ”kostoisku” kauhusarjakuvien ystäviltä niuhottavia vanhempia vastaan. Elokuvan johdantona ja epilogina toimivassa pohjatarinassa, jossa isä ja poika riitelevät, ilmeisesti viitataan siihen, miten vanhempien kielteinen suhtautuminen kauhusarjakuviin vaikutti niiden häviämiseen 50-luvulla.
”What’s the matter, bugs got your tongue?”
No niin, tulipahan katsottua lopulta tämäkin. Itku ei silmistä irronnut kuten kakkosen parissa pentuna, mutta tosi hyvin tämän parissa viihdyin, ja on muuten ehdottomasti kakkososaa parempi, sekä sisällöltään että kerronnaltaan. Vielä yhtenä mielenkiintoisena seikkana mainittakoon lopuksi, että Creepshow tehtiin aikanaan myös sarjakuva-albumiksi, joka on julkaistu suomenkielisenäkin.
