Olipa kerran kaukainen paikka, jossa valtaa piti paha herra. Siellä asui nuori poika, enonsa luona, ja haaveili seikkailuista. Eräänä päivänä sitten sattui Jotakin. Pojan elämään tupsahti kuin tyhjästä kumma möhkylä, joka antoi hänelle kummia näkyjä kauniista neidosta. (Se neito oli ihka oikea kapinallisten puolella taisteleva prinsessa.) Möhkylä muutti pojan elämää – toi siihen ovelan vanhuksen ja vei kohti seikkailua, jonka varrella pojasta piti tulla viimeinen suuri soturi ja magiamestari. Mutta möhkylän ilmaantuminen tarkoitti myös Suuria Menetyksiä…
Viimeistään siinä kohtauksessa, jossa nuori Eragon (Speleers), eli tuo mainittu poika, tuijottelee kotipirttinsä edustalla auringonlaskuun… Siinä Tähtien sota -fanin erottaa katsomossa hölmistyneestä ilmeestä. Ilme johtuu déjà vu:sta, sillä tuo kohtaus, kuten moni muukin asia tässä leffassa, on suora kopio George Lucasin Star Warsista (1977). Kovin törkeänä rikkeenä tätä ei voi pitää, sillä kierrättihän Lucaskin elokuvassaan Akira Kurosawalta nappaamiaan aineksia. Sitä paitsi, Christopher Paolini, tarinan alkuperäinen kirjoittaja, oli vasta 15-vuotias, kun hänen kirjansa julkaistiin. Eihän sen ikäisestä ole miksikään hemingwayksi, kun elämänkokemusta ei yksinkertaisesti löydy. Piiskaa ansaitsisi ennen Paolinia kirjailijan kustannustoimittaja, joka ei ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ideavarkauteen. Vähintään luunappi kuuluisi myös elokuvan ohjaajalle, Stefen Fangmeierille, joka on kuin kiusallaan ottanut käyttöönsä Star Warsin kuvakulmia – kuten nyt mainitussa tuijottelukohtauksessa.
Stefen Fangmeier on visuaalisten efektien mies, ehkä enemmän insinöörityyppi kuin nk. taiteilija. Siksi onkin kummaa, ettei hän ole panostanut tässä elokuvassaan visuaalisiin seikkoihin tasapainoisesti. Kaikkein eniten repsottavat inhojen urgalien ei-digitaalisesti ehostetut naamavärkit, mutta myös puolidigitaalisesti ehostettu Robert Carlyle niljakkaana Durzana nyppii katsojan silmäkulmaa. Näistä ei makeup departmentille Oscaria kyllä heru. Jälkihän on kuin jonkin koulunäytelmän viimeisestä esityksestä!
Yllättävää kyllä, Fangmeierin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleissaan mukavasti. Debyyttiään tekevä Edward Speleers on Eragonina kokemattomuuttaan tietysti hiukan plastinen. Silti, verrattuna esimerkiksi Star Wars -saagan Hayden Christenseniin poika pärjää hienosti. Itse asiassa voisi jopa sanoa, että Speleers on tällä mittapuulla oikea löytö. Eragonin sivuosatähdet ovat kuitenkin ne, joiden ansiosta leffaa voi arvostaa; Sienna Guillory kapinallisprinsessa Aryana ja Alun Armstrong Eragonin enona ovat miellyttävän luonnollisia, vaikka elokuvan fantasiamaailma onkin ”niin mielikuvituksellinen”. Pääpahiksena luimisteleva John Malkovichkin pitää maneerinsa vaihteeksi piilossa ja Jeremy Irons… Jeremy Irons on Eragonin Obi-Wanina, öh-eiku-siis-tota, opastaja-Bromina itse täydellisyys. Hän tekee stoorille alecguinnessit, ottaa keskinkertaisesta materiaalista irti enemmän kuin sillä olisi antaa. Tästä syystä onkin positiivista, että Ironsilla on elokuvassa paljon aikaa (sinänsä hienojen lohikäärmelentelykohtausten lomassa) ihastuttaa katsoja Bromiin.
Eragonin maailma (ja tarina) ei juuri tusinafantasiakirjojen yleistarjonnasta eroa. Elokuvan musiikki on perinteikästä töräyttelyä, jota genren leffoissa ja tv-sarjoissa on saatu kuulla loputtomiin. Tästä syystä leffapahanen jää Peter Jacksonin LOTR-trilogian varjoon ja pahasti. Mutta on asioita, jotka tekevät Eragonista ”lötröä” miellyttävämmän katselukokemuksen. Tämän lohikäärmeseikkailun taistelut eivät ole niin tukahduttavan massiivisia ja sekavia, rytmitys ainakin tämän elokuvan osalta on onnistunut ja ennen kaikkea: leffan hahmoja kohtaan voi tuntea vaivattomammin sympatiaa kuin muuten niin hienossa Tolkien-sovituksessa. (Hei c’moon, eihän kukaan oikeasti kokenut samaistuvansa johonkin Frodoon, eihän? Ja se Aragornkin hukutettiin semmoiseen sekamelskaan, että viidennen päätöskohtauksen jälkeen oli kai ihan sama, oliko se vanha entti vaiko komea immeinen.) Katsojasta totta kai riippuu, mille elokuvassa antaa arvoa ja minkä kokee uutena ja upeana. Eragonin kannalta olisi tietysti jees ja vautsi-vau, jos jostakin löytyisi massoittain nuoria, joille Star Wars ja LOTR ovat täysin tuntemattomia käsitteitä.
