Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia on enemmän tai vähemmän syy sille, miksi fantasiagenre on tänään kaikkialla. Eeppisen fantasiaseikkailun kertominen – kolmiosaisena vieläpä! – oli todistus siitä, että ehkä jopa hieman lapselliseksi koettu genre voi tarjota yhtä suuria elämyksiä kuin mikä tahansa muu tyylilaji. Se oli samalla käsittämätön riski. Kyseessä oli ennennäkemätön megaproduktio, joka käytännössä vain odotti floppaamistaan. Sen menestys niin kriitikoiden kuin yleisönkin parissa jätti kuitenkin inhottavan kysymyksen leijumaan ilmaan: mitä seuraavaksi? Jacksonin uran seuraavat elokuvat eivät lunastaneet hillittömän korkeita odotuksia, joten lienee tavallaan loogista, että vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen hän palaa Keski-Maahan uuden trilogian kera.
Luvulla Odottamaton matka alkava Hobitti on siis kauan ja hartaasti odotettu, olemassa olevan leffasarjan tuplaava kolmen elokuvan paketti. Ensimmäisestä trilogiasta tuttuja elementtejä pidetään läsnä, mutta kokonaisuus sopii entistäkin enemmän lapsille. Lisäksi uusi trilogia röyhistelee uraauurtavilla teknologisilla innovaatioilla (elokuvateollisuuden nykynormina olevan kuvataajuuden tuplaava high frame rate- eli HFR-teknologia). Ei tarvitse olla kovin iso ilonpilaaja muistaakseen, että vastaavista asetelmista George Lucas tarjosi Tähtien sodan parissa yhden elokuvahistorian karvaimmista pettymyksistä.
Hieman odottavia faneja huoletti sekin, että vaivainen 300-sivuinen kirja pilkottiin ensin kahteen osaan, joita täydentämään päätettiin jälkikäteen luoda vielä kolmaskin elokuva. Huomattavia rytmitysongelmia vastaan lupailut Tolkienin ylijääneiden muistiinpanojen käyttämisestä tuntuivat riittämättömiltä, ja uusi trilogiakatastrofi olisi ollut hyvinkin mahdollinen. Vaan ei hätää – Jackson osaa. Mikäli Sormusten herra kolahtaa, ihastunet tähänkin elokuvaan. Toisaalta muille Odottamaton matka tuskin tarjoaa tarpeeksi mitään, mihin tarttua kiinni.
Tarina keskittyy Bilbo Reppulin (Martin Freeman), eli Sormustrilogiasta tutun Frodon huoltajan, nuorempana kokemaan seikkailuun. Kolmetoista kääpiötä, johtajanaan Thorin Tammikilpi (Richard Armitage), ja velho Gandalf (Ian McKellen) rekrytoivat Bilbon mukaan retkiseurueeseensa, jonka tavoitteena on kukistaa kääpiöiden kotivuoren valloittanut lohikäärme Smaug.
Sanotaan vielä arvosteluni ymmärtämisen kannalta oleellinen asia alta pois: rakastan Sormusten herra -trilogiaa valtavasti. Paitsi että se oli ensimmäinen kokemani iso valkokangaselämys, se myös esitteli huikean tarinan maailmassa, joka yksityiskohtineen tuntui vilisevän tarinankerrontapotentiaalia. Tämän taisi tietää myös Keski-Maan alun perin luonut J.R.R. Tolkien, joka satuili siellä useaan otteeseen. Odottamattoman matkan ydinansio onkin se, että elokuva kykenee tarjoamaan paitsi uuden, myös uudenlaisen tarinan. Jokunen tapahtumapaikka on Sormusten herra -faneille tuttu (oleellisimpina Kontu, Rivendell ja henkeäsalpaava uusiseelantilainen vuorenharjanne toisensa jälkeen) ja vanhoja näyttelijöitä piipahtaa siellä täällä (pääroolissa olevan McKellenin lisäksi mm. Ian Holm, Hugo Weaving, Andy Serkis, Christopher Lee ja elokuvan kaiketi ainoasta naisroolista vastaava Cate Blanchett), mutta tarinan lisäksi sävy on uusi, painotukset eri fantasiaolentojen välillä muuttuneet, ja matkan määränpää vie katsojan uusille seuduille.
Hobittia varten synkkien värien määrää on karsittu, panokset ovat selkeästi pienempiä, ja huumoria on painotettu lisää. Jos Jackson loi Sormustrilogiansa aikana yksityiskohtien voimalla eläväksi maailmankolkaksi kohoavan Keski-Maan, jossa mikä tahansa seikkailu – iso tai pieni – olisi mahdollinen, palaa hän Hobitin kanssa kertomaan juurikin tuollaisen, sopivan erilaisen tarinan. Maailma on tunnistettavissa visuaalisesti, mytologian avulla ja Howard Shoren huikeista mahtipontisista musiikeista, mutta painotus- ja sävyerot tekevät matkasta tuoreen tuntuisen silloinkin, kun retkikunnan reitti kulkee samoja polkuja sormussaattueen kanssa.
Elokuvan huomattavimmat ongelmat ovat rakenteellisia, eikä syytä tähän tarvitse etsiä kaukaa. Hobitti on kirjana ohkaisempi kuin yksikään Sormusten herran osa, mutta opus on silti haluttaa venyttää kokonaiseksi trilogiaksi, aivan kuten Jacksonin edeltävä visiitti Keski-Maahan. Perheen nuorimmille tarkoitetun kirjan alkupuoliskoon keskittyminen tarkoittaa tämän elokuvan osalta sitä, että tekijöiden on täytynyt lisäillä matkalle sisäistä konfliktia eli hahmonkehitystä, ja ulkoista konfliktia eli kääpiöseuruetta uhkaavia ilkiöitä, jotta aivan koko leffa ei menisi pelkäksi metsässä vaeltamiseksi ja vuorten ylittämiseksi. Tämä ikävä kyllä tuntuu, sillä viimeistään elokuvan taustoista perillä oleva katsoja huomaa, että leffan pääantagonisteilla ei ole mitään oleellista tekemistä kokonaiskuvan kanssa. Toisaalta sellaisia isoja uhkia, jotka voisivat saada luontevasti painoarvoa tulevissa osissa tai koko Sormusmytologiassa, pohjustetaan vasta ohimennen.
Keski-Maahan ensimmäistä kertaa matkaavalle katsojalle Hobitin rakenne tuottaa varmasti ongelmia. Mukana on sivujuonia ja -hahmoja, kuten ruskea velho Radagast (Sylvester McCoy) tai tyhjästä ilmaantuva taistelujakso elokuvan loppumetreillä, jotka eivät johda ainakaan vielä tässä osassa mihinkään, ja tuntuvat katoavan lopullisesti, kun finaalissa retkiseurue katsoo jo kohti tulevia haasteita. Itse asiassa kolmituntinen Odottamaton matka tuntuu pidennetyltä ohjaajan versiolta – juurikin sellaiselta rentoa editointia osoittavalta puuhalta, jota Jackson harrasti Sormusten herran kotijulkaisujen kanssa. Toisaalta Sormusten herran jokaista minuuttia rakastaneena minun täytyy myöntää, että jälleen kerran selkeästi näkyvillä olevista ongelmista huolimatta en voinut olla rakastumatta elokuvaan koko sydämestäni. Jokainen retkikunnan kokema kohtaaminen tuntuu osalta Keski-Maata: vaikkei joka kohtaus palvelisi tarinaa suorasti, rikastaa se entisestään taustoja maailmaan, joka voi vilistä katsojan silmien edessä avautuvan seikkailun kaltaisia tarinoita. Toisaalta ymmärrän kyllä sen, että moni haluaisi katsoa tämän elokuvan kaksituntisena versiona ja vasta erikseen kokea tämän ohjaajan versiolta tuntuvan paketin.
Matkan läpi auttaa se, että Hobitti – odottamaton matka on teknisesti fantastinen. Kuvaus on komeaa, meikkaus ja puvustus jälleen kerran loisteliasta, lavastus kauniin yksityiskohtaista ja CGI toimivaa, vaikka mokoman määrä onkin häiritsevästi lisääntynyt sitten Sormusten herran. Toimintakohtaukset ovat lennokkaista, vaikka on hankala olla huomaamatta sitä, että valtaosin ne ovat vain juoksujaksoja, jotka päättyvät Gandalfin tekemään taikaan, jota hän ei jostain syystä halunnut hyödyntää viittä minuuttia aikaisemmin. Jälleen kerran etevä toteutus on kuitenkin se voima, jonka avulla kohtauksiin pystyy uppoutumaan.
Pääosissa potin kotiin tuo Ian McKellen, jonka Gandalf-velho kohoaa pääosarooliin, mistä näyttelijä ottaa kaiken irti. Hahmo saa olla äkkipikaisempi ja huolettomampi kuin Frodoa Tuomiovuorelle saattaessaan. Kääpiöitä johtavan Thorin Tammikilven roolissa Richard Armitage loikkaa niihin määrätietoisen johtajan saappaisiin, jotka Viggo Mortensen Aragornina jätti jälkeensä. Lisäksi koko kääpiökolonna on hauskaa seurattavaa, sillä jokaiselle yritetään luoda ellei selkeää omaa luonnetta niin ainakin muista erottuva ulkonäkö.
Seurueen johtajien rinnalla todelliseksi onnistujaksi nousee kuitenkin Martin Freeman, jonka Bilbosta löytyy sympatiaa, jota Elijah Woodin Frodo kipeästi kaipasi. Freeman osaa vaikka unissaan uteliaan, mutta hieman pelokkaan jokamiehen rooliin, johon on naurettavan helppo samaistua. Pakollinen maininta menee totta kai Andy Serkisille, jonka pikaisesti mukana piipahtava Klonkku vakuutti kymmenen vuotta sitten maailman motion capture -tekniikan potentiaalista. Klonkun osuus on tällä kertaa lyhyt, mutta Serkisin panostuksen kanssa siitä muodostuu leffan paras kohtaus, jossa on valloittavasti sekaisin huumoria ja uhkaavuutta, jollaista ei synny ilman täysillä rooliin omistautuvaa näyttelijää.
Jackson ei ole niinkään lähtenyt laajentamaan Hobittia trilogiaksi rahastusmielessä vaan todennäköisesti ensisijaisesti siksi, että hän rakastaa materiaalia liikaa, eikä osaa päästää siitä irti. Hobitista onkin kaikki otettava irti, sillä hänen elokuviinsa nuivasti suhtautuva Tolkienin perikunta vartioi muita Keski-Maahan sijoittuvien tarinoiden filmausoikeuksia. Ehkä uralla eteen päin siirtyminen tekisi hyvää myös Jacksonille. Sitä odotellessa voi nauttia herran paluusta Keski-Maahan, josta ei tyyliä tai sydäntä puutu. Tässä seikkailuelämyksessä on mukana luonnetta ja taitoa on niin paljon, etten voi selkeistä ongelmista huolimatta rokottaa siltä yhtään pistettä.
Ps. Katsoin leffan 2D:nä, koska se riitti ampumaan sukat jaloista jo Sormusten herran kohdalla. Kolmiulotteisuus kuitenkin näytti olevan vahvasti läsnä, joten sijoitus 3D-näytökseen ei välttämättä suinkaan ole rahanhukkaa. High frame rate -tekniikasta nousseeseen kohuun en ota tältä istumalta kantaa.
