Lapsena pelattiin peliä nimeltä Pekingin Mysteerit ja arvuuteltiin otsa kurtussa, kuka epäiltyjen listalta oli syyllinen. Kurosawan Rashômonin näkeminen aiheutti hieman samaa fiilistä, otsa ei onneksi ollut kurtussa, mutta ei aivokudoksiin välittynyt aito ikiklassikon tuntukaan.
Kurosawa ammentaa Ryunosuke Akutagawan tarinoista neljä eri näkökulmaa murhaan johtaneeseen tilanneketjuun ja esittää siinä samalla vähemmän mairittelevan kuvan ihmisluonnosta itsestään. Ääneen pääsevät niin maantierosmo Tajōmaru, murhatun miehen vaimo, yllätystodistaja kuin superhölmönä lisänä itse murhatun miehen ääni tuonpuoleisesta esiin manattuna. Vähintään puolikas piste putoaa pois tämän todistajanlausunnon kohdalla.
Erikoiset, jopa kivasti harhailevat kuvakulmat, käsikameran käyttö ja eri näkemysten puimiset piristävät. Kurosawa ei yritä haastaa länsimaiden aikalaisia Christie-mysteerikliseitä, eikä siis tuo pulskaa belgialaista tai nokkelaa vanhapiikaa sanelemaan totuutta katsojalle. Totuus on tuolla jossain, aivan kuten eräs tv-sarjahahmo on muutaman kerran todennut. Totuusjahtiin ei anneta siis mitään konkreettista vastausta, mutta silti epätoivon ja koko ihmislajin hyvyyden kyseenalaistavan kurtistelun (aivan, olihan sentään jollain otsa kurtussa) ylle tuodaan lopussa toivonkipinä – joidenkin tahojen mukaan sodanjälkeiselle Japanille välttämätön.
Kurosawan tuotannossa sympaattinen Derzu Uzalakin ajaa niukasti tämän niin monia legendalistoja koristavan ja kuulumman toverinsa rinnalle. Pistemäärä, kuitenkin kokonainen komea nelikko, tulee kässärin omaperäisyydestä ja monikerroksisuudesta. Hatunnosto myös Kurosawan luottonäyttelijä Mifunen parhaista hetkistä. Mm. hekottelukohtansa sen sijaan lipsahtelevat ylinäyttelyn puolelle suruisasti.
