The House by the Cemetery (1981)

Elokuvan vahvimmaksi puoleksi kruunataan siis Fulcin parhaimpien filmien tapaan juuri tuo painostava tunnelma, josta ei hevillä sitä lohtua ja armoa niin vaan revitäkään.

Veristäkin verisemmistä ja ultraväkivallallaan uraa uurtaneista kauhuelokuvistaan tutun italialaisohjaaja Lucio Fulcin ura alkoi kasarin alkuvuosien jälkeen kokea kovia ja monien ikimuistoisten ja ansaittua kulttistatusta nauttivien giallojen ja splatterien isän surullinen kohtalo olikin lopulta vajota unholan perukoille yhdentekeviä kökköelokuvia kuolemaansa asti väsäilemään. Ennen viimeistä todellista klassikkoaan New York Ripperiä Fulci ehti kuitenkin ohjata vielä yhden sekä ahdistavan että mahtavan, elävien kuolleiden synkeään maailmaan sijoittuvan läträyspläjäyksen. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: House by the Cemetery!

Hautuumaan talon tarina esittelee meille erään onnellisen pienen perheen, joka päättää jättää suurkaupunki New Yorkin melun ja saasteet taakseen ja suunnata kohti New Englandia ja siellä odottelevaa, piakkoin uuden kodin virkaa toimittavaa vanhaa kartanoa. Talon synkkää menneisyyttä vastaan ei luonnollisesti kannata lyödä vetoa puupennistäkään, ja kuinka ollakaan pytingissä aiemmin mystisiä kokeitaan tehtailleen tohtori Freudsteinin läsnäolo alkaa pian tuntua niinkin voimakkaalta, että kohta kummastellaan mystisesti ilmestyneen taloudenhoitajan aamuista parketin punajälkien putsausta, puhutaan äkisti elävinä näkyvien nukkejen kanssa ja pähkäillään, että mikä helvetti siellä talon synkässä kellarissa oikein elämöi, pitäisiköhän siitä lähteä ennen iltapalaa yksin taskulampun valossa selvää ottamaan?

Vähänkään väristysrainoja katsonut huoahtaa tietysti pelkän käsikirjoituksen perusteella raskaan ärtyisästi. Harvalle näes tuskin jää epäselväksi, että tässä on nyt plagiaattipöydällä lojumassa sellainen kasa mainstreamklassikoita aina Hohdosta Ennustukseen ja Frankensteiniin (ja peräti jopa Fulcin omiin aiempiin töihin) asti että hellumarei, mutta kaikki ei onneksi aina ole niin mustavalkoista, kuin miltä ensivilkaisulla päällepäin näyttää. Yksinkertaista ja paljolti lainailuun perustuvaa stooria onnistutaan näes hyödyntämään äärimmäisen tehokkaasti juuri sen ohuuden myötä. Katsojalle ei jää menon keskellä aikaa pohtia syytä ja seurausta, vaan joutuu ikään kuin seuraamaan helvetillistä painajaisunta, josta kuitenkin lopulta puolentoista tunnin hikoilun jälkeen havahduttuaan kaikesta exploitatiivisyydestä huolimatta jää jokunen arvoituskin päähän aina ruokatuntiin asti kummittelemaan.

Jep, elokuvan vahvimmaksi puoleksi kruunataan siis Fulcin parhaimpien filmien tapaan juuri tuo painostava tunnelma, josta ei hevillä sitä lohtua ja armoa niin vaan revitäkään. Painajaismaisuutta luodaan pirun toimivasti mm. "elävien" nukkejen, näköharhojen ja talosta kuiskittavien kummitusjuttujen avulla. Jännitettä lisätään visiiteillä aina yhtä pahaenteisenä kliseilevään, narisevalla ovella ja pelottavilla äänillä varustettuun pimeään kellariin, ja lopulta sen kliimaksiksi tarkoitetun murhaamisen alkaessa tuo verenroiskutus tosiaan on jotain erittäin kuvottavaa ja epämiellyttävää katsomista, puukkoja väännellään ja käännellään haavoissa lihan repeillessä ja punasoluvirran pulputessa, kaikki karmivien tuskanhuutojen säestämänä.

Efektit ovat vaikuttavia. Veri valuu ruhjeista perinteisissä lähikuvissa hyvin realistisen näköisesti ja onpa erästä tappoa Fulcin omasta tahdosta leikattu lyhyemmäksikin, osa kohtauksen erikoistehosteista kun oli ohjaajan silmissä liian epäaidon näköisiä. Hiukan yllättäen House by the Cemeteryn sisällöstä ei kuitenkaan paljastu väkivaltaa aivan Fulcille ominaista annosta, ja se jääkin epäilemättä tämän ns. Kuolematrilogian kilteimmäksi osaksi, vaikka selättääkin keskivertoperuskauhuilut shokeeraavuudessaan mennen tullen, eikä varmasti sopeudu miksikään leppoisaksi sunnuntai-iltapäivän ajanvietteeksi. Muu toteutus sen sijaan on ikävä kyllä ajoittain liiankin halvan oloista, pimeässä kiiluvat silmät näyttävät aivan liian muovisilta (ja miten pirussa tuo pupillipari edes loppujen lopuksi kokonaisuuteen pätkääkään liittyi?) ja leffan lepakkokohtaus kutitti koomisuudellaan henkiin ainoastaan pitkään piilossa pysytelleet naururefleksini. Sen sijaan itse kellarissa luuraava mörkö on mielestäni saatu omituisuudessaan toimivan näköiseksi, ja on ehkäpä jopa minimaalisissa määrin peräti inhoa ja kammoakin herättävä ilmestys.

Taustalla pauhaava Walter Rizzatin musiikki on karmivuudessaan aivan loistavaa tavaraa ja toimiikin eittämättä muutenkin ahdistavien skenejen tukipilarina, jota ilman tapahtumat eivät varmasti pääsisi lähellekään nykyistä lopputulostaan. Pakollisena vertailuna sävellykset ovat laadullisesti samaa tasoa sarjan aiemman osan, Beyondin, kanssa, mutta sopivat synkkyytensä vuoksi elokuvaan rutkasti Fabio Frizzin Tuonpuoleisen pimputuksia paremmin, jotka ikävä kyllä jäivät leffassa lähinnä kauniiksi, mutta tunnelman kannalta todella yhdentekeväksi herkuksi.

On filmissä kaikesta huolimatta tietysti paljon valitettavaakin. Näyttelijät ovat totaalisen paskoja (lukuunottamatta lukitun kellarinoven taakse jääneen pojan hysteeristä suoritusta eräässä pätkän vaiheessa, joka paniikinomaisuudessaan saa jo miettimään, etteikö herra Fulci vain itse olisi tuolla pimeydessä kersaa "jollain" tapaa yrittänyt pelotella) ja enkkudubbaus on absoluuttisen karmivaa kuunneltavaa (mistä [kirjaimellisesti] helvetistä ne ovat tuollekin em. pojanklopille onnistuneet noin käsittämättömän ärsyttävän jälkiäänivinkujan kaivamaan?). Myös typeriä idioottimaisuuksiakin on mukaan eksynyt kelpo kopla. Tuntuuko esimerkiksi uskottavalta, että kauhusta hulluna apua kirkuvan pojan äiti vain kävelee rauhallisesti hymyillen kohti lapsensa huutoa huhuillen onko jokin hätänä? Povaisin myös ennemmin vetäväni täysiä pisteitä ylioppilaskirjoitusten ruotsinkokeista, kuin kenenkään leffassa esiintyvän perheen isän näköistä miestä iskemään kevyen näköistä kirvestä vankan ja paksun kellarinoven läpi YHDELLÄ AINOALLA iskulla, vieläpä poikkaisten lyönnillä siinä sivussa yhden raajankin.

Kaikesta epäloogisuudestaan ja muista pienoisista virheistään huolimatta en kuitenkaan yksinkertaisesti suostu haukkumaan House by the Cemeteryä keskinkertaiseksi ja jäljittelystä ansionsa repiväksi b-luokan splatteriksi. Tunnelma on elokuvassa uskomattoman intensiivinen sekä painostava, ja musiikki sitoo varjot ja pahaenteisyydet silpomiseen yhdistettynä äärimmäisen paikalleen naulitsevaksi sukellukseksi painajaiseen, josta ei ole paluuta ennen leffan loppumista. Loistava loppukin jättää katsojalle pohdittavaa itse hirviöstä ja elokuvan tapahtumista, ja yritäppä sitten alkaa laskeskelemaan niitä kauhuiluja, jotka eivät loppujen lopuksi tavalla taikka toisella ammentaisi jännitettään jostain perinteikkään kliseisestä horror-elementistä. Fulci-fanit tulevat minut varmasti mielipiteeni takia lynkkaamaan, mutta eipä sille vain voi mitään, että tämä mörkötarina yksinkertaisesti nousee omilla listoillani paitsi Kuolematrilogian parhaaksi ja voimakkaimmaksi osaksi, myös suosikkileffakseni ohjaajalta heti mahtavan Zombie Flesh-eatersin jälkeen.

"No one will ever know whether the children are monsters or the monsters are children"

kurkkuharja
Tykittäjä, 75 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 05.07.2009
Katsottu: Kotona