Oman elämänsä sankari (1999)

Homer Wells (Tobey Maguire) on asunut koko ikänsä orpokodissa ja tohtori Larch (Michael Caine) on hänen ainoa isähahmonsa. Tohtori Larch on opettanut häntä seuraajakseen ja Homer onkin luonnonlahjakkuus, mutta heidän vakaumuksensa eroavat toisistaan. Sitten Homer tutustuu Candy Kendalliin (Charlize Theron) ja Wally Worthingtoniin (Paul Rudd), joiden mukana lähtee maailmalle. Homer saa työpaikan sotaan lähtevän Wallyn perheen omenatilalta. Hän saa näin tutustua elämään orpokodin ulkopuolella. Mutta maailma orpokodin ulkopuolella on hyvin erilainen niin hyvässä kuin pahassa.

Elokuvan alku huokuu lämminhenkisyyttä ja ensimmäisellä katsomakerralla olisin antanut tälle täydet viisi pistettä. Oman elämänsä sankari teki erittäin suuren vaikutuksen, kun sen ensimmäisen kerran näin - olin liimautuneena tv:n eteen koko elokuvan ajan ja sen loputtua oli mukava olo. Mutta ongelmana on se, että tuo upea elokuvaelämämys ei toistunut seuraavalla katsomakerralla.

Elokuvan lähtökohdat ovat hyvät, käsikirjoittajana toimi John Irving, jonka kirjaan tämä perustuu ja lisäksi on voimakas näyttelijäkaarti. Maguire, Caine ja Lindo ovat hyvässä vedossa, mutta Theron vaikuttaa hieman ruosteiselta. Tobey Maguire tekee erittäin hienoa työtä viattomana Homerina ja omasta mielestäni on juuri se oikea henkilö rooliin. Ei Michael Cainekaan jää yhtään huonommaksi, vaikka kieltämättä tuntuu, että hänelle annettiin Oscar sivuosasta vain ennen kuin se on liian myöhäistä. Mutta en haluaisi vähätellä hänen roolisuoritustaan, sillä se ei ollut huono.

Charlize Theron tekee tasaisen roolisuorituksen, vaikkei parhaimmillaan olekaan ja Paul Rudd esittää poikaystävää tottuneesti. Ohjaus on onnistunut ja elokuvassa on mukava tunnelma, vaikka aiheet ovatkin vakavia. Kieltämättä uskon, että parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuus oli hieman liioittelua, vaikka ei tämä lainkaan huono elokuva olekaan.

nimimerkki: LeffaPopcorn

Pisteet:
Arvosteltu: 23.08.2006
Katsottu: Kotona

Arvostelija

LeffaPopcorn
Käyttäjä
57 arvostelua

Helposti voisi kuvitella, että propagandaelokuva on kuollut ja kuopattu genre. Näin ei kuitenkaan ole, ja sen todistaa jo tämäkin leffa. Cider House Rules on propagandaleffaa puhtaimillaan. HUOM, tämä arvostelu on melko vaikea toteuttaa spoilaamatta, joten jos et ole kyseistä leffaa nähnyt niin kannattaa ehkä lopettaa lukeminen tähän. Yritän toki välttää spoilereita mahdollisuuksien mukaan, joten jos et ihan herkimmästä päästä asian suhteen ole, niin voit toki jatkaa omalla vastuulla. Eli SISÄLTÄÄ SPOILEREITA.

Kyseessä siis on tarina orpokodin kasvatista, joka lähtee maailmalle onnea onkimaan. Sairaalassa abortinvastaisille mielipiteille löytyykin äkkiä ulkomaailmasta vahvoja vastaväitteitä. Niin vahvoja oikeastaan, että mikään muu vaihtoehto ei tule kyseeseen laisinkaan. Propagandaleffojen mallin mukaan missään katsojaa ohjataan alituiseen ajattelemaan elokuvantekijöiden tahtomaan tapaan, eikä missään vaiheessa elokuvaa ole yhtään tilannetta, jossa katsoja voisi kyseenalaistaa henkilöiden toimintamallit. Eikä niitä kyllä kyseenalaista päähenkilökään, jonka puolesta päätökset joko tekee aina joku muu. Tai sitten tilanteeseen on muuten vain käytännössä ainoastaan yksi varteenotettava toimintamalli.

Elokuvan alussa Tobey Maguiren esittämän Homerin mielestä abortti on huono asia, ja vielä tässä vaiheessa katsoja voi olla asiasta mitä mieltä tahansa. Kun elokuvan ratkaiseva hetki koittaa ja Homerin on tehtävä päätös toimenpiteisiin ryhtymisestä, on abortin haluavan naisen raskauteen johtanut tietenkin se kaikkein pahin mahdollinen tapa mitä kuvitella saattaa. Sinänsä harmi, sillä kuljettamalla juonta hieman toiseen suuntaan, eli keskittymällä Homerin ja hänen naimisissa olevan naisystävänsä suhteeseen, olisi meikäläisenkin hyväksynnän saavan leffan teko ollut mahdollista. Kuvittelepa sellainen skenaario, jossa Homerin naisystävä huomaakin olevansa raskaana ja aviomies ilmaantuu sotareissultaan kotiin. Siinä olisi ollut mahdollisuus pohtia oikeasti syvällisiä vaikean päätöksenteon teemoja, joihin ei yksiselitteisiä vastauksia ole.

Entäpä ne kuuluisat säännöt, jotka on oikein leffan alkuperäiseen nimeen otettu mukaan? No, niiden merkitys elokuvassa tulee esille eräässä kohtauksessa, kun omenatilan porukka yhdessä tuumaa, että ulkopuolisen heille kirjoittamat säännöt eivät voi olla järkeviä, koska niiden laatijat eivät voi mitenkään tietää minkälainen työporukan tilanne oikeasti on. Siirrettynä kyseiseen aborttiaiheseen edellinen tarkoittaa rautalangasta vääntäen sitä, että naisten tulisi itse saada päättää syntymättömän lapsensa kohtalosta, koska lainsäätäjät eivät voi tietää minkälainen abortin haluavan naisten tilanne todella on. Erityisen hölmöä kuitenkin propagandatarkoituksenkin kannalta on se, että kyseistä sääntöjenluontisanomaa ei missään vaiheessa varsinaisesti yhdistetä aborttiin. Meikäläinen ainakin haluaisi nähdä sellaisen toimivan valtion, jossa jokainen luo omat sääntönsä itse, eikä lainsäädäntöä ole. Onhan tuo kaunis ajatus ehkä, mutta täysin utopistinen.

Jos nyt tässä vaiheessa pitäisi vielä jotain mainita leffan toteutuksesta, niin se on hyvin samanlainen ohjaaja Lasse Hallströmin muiden ohjaustöiden kanssa: koko ajan siis keikutaan ylisentimentaalisuuden rajamailla, eikä katsojalle ikinä anneta tulla liian tuskainen olo, ei ainakaan liian pitkäksi aikaa. Musiikki on, kuten arvata saattaa, melkoisen siirappista ja hempeää. Tobey Maguire tekee perusroolityönsä, mikä on katsojasta kiinni joko hyvä tai huono asia. Itse en Maguiren tönkköydestä ja yhden ilmeen näyttelemisestä pidä.

Jos tätä leffaa pystyy katsomaan sen suuremmin tekijöiden motiiveja ja sanomaa miettimättä, löytää teknisesti hallitun, melkoisen sentimentaalisen kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa varsinaisesti yllätä. Moista katselutapaa en kyllä suosittele, sillä kuka tietää mitä ajatuksia meille seuraavaksi ollaan tuputtamassa. Meikäläistä tällainen pahaa-aavistamattoman katsojan manipulointi pistää lähinnä vain vihaksi riippumatta siitä olenko samaa mieltä sanoman kanssa, joten arvosteluasteikon pohjalukemat riittävät vallan mainiosti.

nimimerkki: Harmonica

Pisteet:
Arvosteltu: 28.05.2006
Katsottu: Kotona

Arvostelija

Harmonica
Käyttäjä
6 arvostelua

Orpokodissa täydellisen kasvatuksen lääkäriltä saaneen Homerin nuoruuden tarina sisältää juuri ne tarvittavat kaikki ainekset siihen hyvään elokuvaan. Rakkautta, maailman kovuuden aukenaminen ja suuria viisauksia. Homer vartuttuaan lähtee orpokodista maailmalle ilman muita eväitä kuin kasvatti-isältään opitut epäviralliset lääkärin taidot. Poika päätyy siideriomenoiden poimijaksi pienelle tilalle ja ystävystyy täällä niin työläisinä oleviin mustiin kuin tehtaan henkilökuntaankin. Ja näin elämän koulu voi alkaa...

Pläjäys jakautuu kahteen osaan. Alkuosa elokuvassa vietetään abortteja suorittavassa orpokodissa ja loppu maailman melskeissä, joka tässä tapauksessa rajoituu kuitenkin omenatarhalle ja sen läheisyyteen. Meidän uusi hämähäkkimiehemme Tobey Maguire on Homerin roolissa hyvä. Viattoman elämänopiskelijan lapsenkasvoinen Tobey huokuu juuri sitä mitä Hallsrtömin ohjaajasetä varmasti haluaa. Sitten on Michael Caine. Joka kerta suhtaudun hemmon katsomiseen suurella varauksella! No Nyt äijää pystyy seuraamaan suht´ kivuttomasti, vaikka ei hemmon roolissa nyt mitään kuitenkaan ihan sitä Oscar -patsaan arvoista ole. Ei siis ehdokkuudenkaan. No, Hollykylän akatemia oli toista mieltä. Omasta mielestäni Caine ei olisi koskaan ansainnut patsasta vaikka oli näytellyt itseään pimeässä. Rooli orpokodin abortoivana tohtorina on kuitenkin ihan jees.

Lasse Halström draamaili taas vuosituhannen päätteksi Oscarkosiskeluelokuvan. John Irvingin romaaniin "Cider House Rules" -perustuva elokuvaa onkin melkein onnistuja. Jos mukaan olisi saatu edes ripaus pientä kovuutta ja särmää, olisi tapauksesta saattanut tulla onnistuneempi. Hallström on vain jotenkin sortunut mielestäni liikaan siirappimaisuuteen, jolloin monet rankemmatkin asiat jäävät tässäkin tapauksessa kevyemmälle tasolle.

Pisteet:
Arvosteltu: 22.05.2002
Katsottu: DVD

Arvostelija

Kustaa
Ylläpitäjä
229 arvostelua