Kulkuri ja Joutsen (1999)

Heti alkuun todetakoon, että Timo Koivusalo ei koskaan ole saanut kunniaa lukeutua suuresti arvostamiini elokuvantekijöihin. Kokemuksieni mukaan Timppa tekee kansallispopulistisia elokuvia, joissa hienot ideat ovat säpäleinä muuten tönkössä, ja koossa pysymättömässä kokonaisuudessa. Mutta silti hänen elokuviaan jaksetaan katsoa - miksi? Sitä pohtiessani päätin surffata läpi herran filmografian jälleen kerran. Ensimmäisenä oli vuorossa vielä ennestään tarkastamaton, herran kiitellyimpiin (!) kuuluva Kulkuri ja joutsen, jossa odotuksia heräsi jo mukavan aiheensa puolestakin.

Eletään sodan jälkeistä aikaa, iki-ihanaa 50-lukua. Suomen kansa haluaa nauraa ja naida, jotta jaksetaan maksaa sotakorvauksia. Toisesta en tiedä, mutta ensimmäisen pystyy toteuttamaan ainakin taiteilija-sanoittaja-kuplettilaulaja Reino Helismaa (Martti Suosalo), joka ystävänsä Tapio Rautavaaran (Tapio Liinoja) kanssa kierteli noihin aikoihin maata. Kulkuri ja jousen on elokuva tuosta ajasta, sekä näiden kahden taiteilijan ystävyydestä, joka kuitenkin kokee julman kohtalon Rautavaaran pistäessä keikkaporukan palasiksi. Silti näitä kahta miestä yhdistävät matkan varrella niin monet asiat, etteivät he toisista eroon pääse - vai haluaakohan sitä kumpikaan heistä edes oikeasti?

Elokuva vilisee myös muita tuttuja rillumarei-suosikkeja ja ihmiskohtaloita, joista näkyvimpiä muun muassa "Pekka ja Pätkä", eli Esa Pakarinen (Heikki Nousiainen) ja elokuvaan tipan traagisuutta tuova Masa Niemi (Ari Wirta). Myös esimerksiksi säveltäjävirtuuosi Toivo Kärki (Matti Mäntylä) ja myös itse tangokuningas Olavi Virta (Raimo Grönberg) piipahtavat elokuvassa.

Komeasti tunnuskappaleellaan, lentävillä joutsenilla ja Liinojan monologilla alkava elokuva on kriittisesti katsottuna hieman hätäinen sekoitus vakavaa draama ja rillumarei-henkistä hassuttelua, mutta joka, ihme kyllä, tässä tapauksessa tuntuu toimivan varsin hienosti! Vaikka itse tarina tuntuu jo käsikirjoitusvaiheessa hieman puolitiehen jääneeltä, pystyy elokuva silti säilyttämään viihdyttävyytensä ja mielenkiintonsa loppuun asti. Kiitoksen tästä vievät hyvät näyttelijät, sekä hienosti kuvattu 50-lukulainen ajankuva. Ja kyllä, täytyy myöntää: on Koivusalolla ollut taiteellisesti ansiokkaat hetkensäkin. Harmi vaan, että kokonaisuus ontuu.

Maamme suurmiehiä Koivusalon toimesta toistamiseen hahmottamaan päässyt Martti Suosalo on sanalla sanottuna loistava suustaan harvinaisen terävän Reino Helismaan roolissa. Hänen Helismaansa paitsi naurattaa kaikkine hillittömine riimeineen ja raasuineen, on se myös huomattavasti elävämpi ja ihimillisempi hahmo kuin Liinojan pystyynkuollut Rautavaara. Tapio on elokuvassa tylsä, mihinkään kehittymätön "koko kansan Tapsa" ja "hieno mies" alusta loppuun, jota Liinoja flekmaattisuudellaan ja itserakkaalta vaikuttavalla olemuksellaan edelleen korostaa. Mutta kun Liinoja antaa tilaa todelliselle Rautavaaralle (mies ei onneksi, toisin kuin Suosalo, laula elokuvassa itse), on tälläkin kriitikolla toinen ääni kellossa - onhan Koivusalo mielestäni aina ollut parhaimmillaan nimenomaan musiikkikohtauksissa. Ehkä Liinojan Rautavaara kävisi juuri ja juuri kiiltokuvana ikonista, sillä sellaista tuntuu olleen yritettykin tehdä.

Sivuosissa vaikuttavat Wirta, Mäntylä ja Pertti Koivunen tekevät takuuvarmaa ammattityötä. Ja Heikki Nousiainenhan nyt on aina loistava.

Elokuvalla on pituutta melkein kaksi tuntia, mikä on selvästi liikaa. Elokuvassa on selvästi turhia, juonta mihinkään päin liikuttamattomia kohtauksia, jotka välillä aiheuttavat pienoista puutumista. Paljon kuitenkin pelastaa elokuvan (tekemällä tehty, mutta silti hieno) soundtrack: Helismaan herskyvien kuplettien (joista yksi on kuulemma Suosalon itsensä keksimä) lisäksi kuullaan iki-ihanaa Suomi-iskelmää alá Rautavaara, kuten Reissumies ja Kissa ja Kulkurin iltatähti. Myös Olavi Virta ja Esa Pakarinen ovat päässeet esittelemään taitojaan Helismaan uskomattomia riimilahjoja esittelevän "Täysikuun" ja 50-luvun kenties muistettavimman viisun, "Rovaniemen markkinoilla" muodossa. Musiikin kuvitus on mielestäni aina ollut Koivusalon suurin lahja.

Loppujen lopuksi voisi siis sanoa, että Kulkuri ja joutsen on pinnallisesti hieno elokuva, joka ei juuri kestä kriittisempää tarkastelua - niinkuin ei mikään ohjaajan elokuva. Silti täytyy myöntää, että minua tämä elokuva on jaksanut viihdyttää useaankin otteeseen. Tämän tosiasian, hyvien näyttelijöiden, hyvän musiikin ja joidenkin oikeasti toimivien elementtien myötä voi siis ymmärtää, etteivät nämä pallukat tyhjästä tulleet, vaikka arvioni sävy kenties hieman negatiivinen olikin.

nimimerkki: Sano mitä sanot

Pisteet:
Arvosteltu: 16.08.2007
Katsottu: DVD

Arvostelija

Sano mitä sanot
Tähtääjä
167 arvostelua

Olen pitkään olettanut ja pitänyt itsestäänselvyytenä, että puhuttaessa Suomen parhaasta leffasta Tuntematon sotilas on ylhäisessä yksinäisyydessään ja aivan omassa kategoriassaan. Näin ei olekaan, vaan olen elänyt valheessa! Timo Koivusalon mainio Kulkuri ja Joutsen pieksee muut perinteiset Suomimuusikkokuvaukset puhtaasti ja on Tuntemattoman rinnalla yhtä tiukasti kuin pullo Repen kädessä.

Odotukset Timo Koivusalon kunnianosoitusta Helismaa-Rautavaara-akselia kohtaan eivät olleet kovin korkealla, mutta voi sitä iloa, kun tarina Suomen omista reissumiehistä ja muusikkoneroista lähtee käyntiin. Yleissointi on mollivoittoista, kaunaa kannetaan selkä mutkalla, ja konjamiinipullon kierrätystä ei voi pysäyttää mikään. Ja siinä sivussa iskelmävirtuoosit, nuo tuon ajan rokkarit, loihtivat ilmaan mitä hienoimpia melankoliasta voimansa ammentavia musiikkiteoksia. Tämä elokuva on matka hienon musiikin ja nostalgian pariin.

Elokuva keskittyy aikavälille 1949-1965, ja tarina alkaa keihäsmestari Tapio Rautavaaran (Tapio Liinoja) vasta aloitellessa viihdeuraansa. Parivaljakosta Rautavaara & Reino Helismaa (monikasvo Martti Suosalo) kasvaa todellisia kansanviihdyttäjiä, joiden mukana roikkuu itse Pekka Puupääkin eli Esa Pakarinen (Heikki Nousiainen). Sitten kaiken loiston keskellä homma sortuu. Kaunaa ja katkeruutta vai? No, ainakin ylpeät ammattimiehet ottavat n. vuosikymmenen mittaisen eron toisistaan. Kummatkin tekevät omaa työtään täysillä matkaten halki Suomenmaan. Välillä koko sinivalkea taivas tuntuu kaatuvan poikain niskaan, ja välillä muusikon elämä on todellista juhlaa. Aivan kuin heidän musiikkinsakin, joka ammentaa voimaansa laidasta laitaan ulottuvista tunteista.

Välirikon jälkeen sanoittajaguru Helismaa aloittaa ennennäkemättömän tiuhan tuotantotahdin (ja useilla salanimillä tietenkin). Miehen kynästä syntyy musiikkia niin itselle kuin vaikkapa Toivo Kärjelle, ja siinä sivussa valmistuvat Ola Fogalbergin sarjakuvahahmoihin perustuneet Pekka ja Pätkä-käsikirjoitukset suoraan kansaa huvittamaan. Ja kuten Kulkuri ja joutsen korostaakin, kriitikot tyrmäävät kaiken mihin Repe viihteen osalta koskee.

Ensimmäinen dramaattinen hetki koetaan, kun Pätkänä paremmin tunnettu Masa Niemi päättää päivänsä pullon kautta. Surullinen tunne kulkee selkäpiissä tumman kuvan leikatessa kuvaamaan Masa Niemen (siis miehen, joka sanoi juovansa tieteellisesti, pitääkseen vireen yllä iltamakiertueilla) hautajaisia. Tästä kaikki hiljalleen kääntyy Repen ja Tapion uuteen nousuun, ja tunnelma tiivistyy entisestään, kun Helismaa sairastuu syöpään, ja tekstit alkavat saamaan yhä tummempia sävyjä. Vuonna 1965 koko tarina saa sitten päätöksensä, pitkän sairauden vaivaaman Helismaan poistuessa autuaammille sanoituskentille. Koittaa tietyn aikakauden päätös ja myös tämän mainion elokuvan loppu. Sinne haudan juureen jää Suomipoika seisomaan, tavallistakin hiljaisempana, ja loppusävelet soivat - esirippu vedetään alas. Tavallista hiljaisempana istuu myös Arsi T. Elokolikko, sen verran syvän vaikutuksen tämä elokuva teki.

Ja mitä tästä kaikesta suht-koht todenmukaisesta kerronnasta jäi käteen? Paljonkin, vastaa Arsi. Ensinnäkin näyttelijävalinnat ovat osuneet kertakaikkisen nappiin, Koivusalolle tyypillinen rikkonaisuus on lähes kokonaan poissa ja aihe hallussa. Nostalgista Rillumarei-henkeä sodanjälkeisestä Suomesta, sitä tämä on. Ja kaikkien komeiden melankoliasävyjen (Esim. mahtavat Kulkurin iltatähti, Olkoon näin, Juokse sinä humma) ja paatoksen keskeltä löytyvät ne iloisemmatkin sanat rivien välistä: "Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa"?. En voi sanoa muuta kuin, että mainio elokuvakokemus ja kertomus ehkäpä Suomen kaikkien aikojen valovoimaisimmasta parivaljakosta! Miettikääpä näin lopuksi seuraavia faktoja: "Reino Helismaa teki elämänsä aikana 8 näytelmää, 10 revyytä, 104 radiohupailua, 32 elokuvakäsikirjoitusta ja noin 5 000 laulutekstiä". Hiljaiseksi vetää jo tuo, vai mitä? Kyllä kunnianosoitus olikin paikallaan.

PS. Jokaisen Viikate-yhtyeen fanin on pakko nähdä tämä. Sen verran aasinsiltoja löytyy Routaisten peltojen pehtoorien suuntaan.

Pisteet:
Arvosteltu: 06.05.2004
Katsottu: DVD

Arvostelija

Arsi T. Elokolikko
Ylläpitäjä
714 arvostelua