Flightplan (2005)
- Tuotantovuosi:
- 2005
- Ohjaajat:
- Robert Schwentke
- Pääosissa:
- Assaf Cohen, Erika Christensen, Jodie Foster, Kate Beahan, Marlene Lawston, Michael Irby, Peter Sarsgaard, Sean Bean
- Maat:
- USA
- Pituus:
- 98 min
- Genret:
- Draama, Toiminta, Trilleri
Keskiarvo
Arvostelut (5): 
Pikatuomiot (119):
Oma pikatuomio
Tätä leffaa suunnitellessa ”viisaat” Hollywoodin ihmiset (ei, en viitsi erotella tämän leffan parissa ”puurtaneiden” tolvanoiden nimiä) ovat varmaan kuunnelleet Abbaa. Erityisesti kappaleet Gimme! Gimme! Gimme! ja Money, Money, Money lienevät nousseet yli muiden. Tässä tarkoituksettomassa ja tylsässä trillerintapaisessa väänteleessä Jodie Fosterin esittämä lentokoneinsinööri hukkaa tyttärensä maailman suurimpaan lentokoneeseen kesken lennon, eikä kukaan matkustajista edes muista nähneensä koko kersaa. Ja kappas keppana, naikkonen (mikä sen nimi nyt olikaan, äh, hällä väliä) on ollut suunnittelemassa kyseistä lentokonetta. Kun mukulaa ei tunnu löytyvän etsimälläkään ja miehistö luulee naisen kuvitelleen koko lapsen olemassaolon tai vähintäänkin koneeseen nousun, seuraa paniikki, sekaannus ja epätoivo. Ja nuo sanat kuvaavat tasaisesti sekä Fosterin roolihahmon että omaa oloa tätä katsoessa. Elokuva ei nimittäin loista häikäisystä nyt puhumattakaan.
Elokuvan voi jakaa karkeasti kolmeen osaan: hapuilevaan alkuun, omaan ääliömäisyyteensä romahtavaan loppuun sekä aimo kasaan turhia kohtauksia näiden kahden välillä. Monet kohtaukset nimittäin jäävät täysin mitäänsanomattomiksi harhalenkeiksi ja jättävät jopa mittavia juoniaukkoja täytettäväksi. Tarpeeksi reilun kokoista kaivinkonetta ei kuitenkaan löytynyt ainakaan käsikirjoittajien lähistöltä tätä suunnitellessa, jotta aukot voisi täyttää, mutta ei näytetä sitä edes yrittäneen. Katsojaa harhautetaan kerta toisensa jälkeen, mutta tätä myös aliarvioidaan niin pahasti, että vihaksi pistää. Tai ehkä lasta ei sittenkään ollut olemassa…? Ei, ei, jatkuvat katsojan räikeätkin harhaanjohdatteluyritykset sekä toden ja epätoden rajamailla leikittely ovat aivan turhaa, sillä ei näin valtavirran perustuotteessa voi edes kuvitella mahdollisuutta, jossa koko kakaraa ei olisi ollut olemassakaan.
Kun lopussa palasia aletaan loksautella yhteen, jää palojen välille kyllä reippaasti tyhjää ilmaa. Twistin perusainekset ovat katsojan edessä alusta asti (mainitaanpa ne pariin kertaan ihan ääneenkin), mutta lopputulos lyö yli reippaasti. Takaa löytyy niin tolkuton juoni, että sen toteutumiseen olisi oikeassa elämässä huonommat todennäköisyydet kuin oikean lottorivin arvaamiseen.
Pienessä, suljetussa tilassa tapahtuvista trillereistä on moni noussut klassikoksi, mutta Flightplan tekee niin reippaan pakkolaskun jo nousuun lähdön kohdalla, että nolottaa. Jodie Foster rämpii itsensä noin puoliväliin asti ja muuttuu sitten jo sentään siedettäväksi. Muissa rooleissa tavataan Sean Bean, joka piipahtaa paikalla pönöttämässä silloin tällöin sekä… sekä… Niin, edellisten nimiin luottaen tämä kyllä on kasaan väkerretty. Näissä rooleissa molemmat kyllä epäonnistuvat pahasti. Paikoin joissain kohtauksissa leffa tavoittaa ihan oikean trilleritunnelman ja jopa hieman hitchcockmaisuutta, mutta päämäärätön sekoilu ympäri lentokonetta ei onnistu kuin hajottamaan tuon tunnelman heti alkuunsa. Itse asiassa kyseessä on ainoa asia, jossa leffa onnistuu. Tästä erityiskiitos surkealle musiikkiraidalle. Taidokkaalla tiimillä tästä käsikirjoituksesta olisi saanut aikaan kenties jotain välttävää, mutta missäs tuo osaava tiimi on mahtanut viettää aikaansa tätä leffaa filmatessa? Ei ainakaan tätä tekemässä. Toisaalta edes menettelevää lopputulosta tästä käsiksestä ei olisi saanut minkäänlaisella yrittämisellä.
Pisteet:
Arvosteltu: 30.06.2008
Katsottu: Kotona
Kesken pitkän lennon kohti New Yorkia Kyle nukahtaa ja hänen herätessä ei tytärtä näykään missään. Etsintäkierros koneen sisällä ei tuota tulossa ja pakokauhu alkaa olla valmis. Pian Kylen käytös hermostuttaa myös koneen henkilökuntaa ja muita kanssamatkustajia. Fakta ja fiktio sekoitetaan mukavaksi sopaksi ja katsoja pistetään tosissaan miettimään, oliko Kylellä edes mukana koko lasta. Elokuva hakee takaumilla argumentteja puolesta ja vastaan ja katsojan päätettäväksi jää, uskoako epätoivoista Kyleä, vai järkisyihin ja todisteisiin vetoavaa koneen henkilökuntaa.
Leffan vahvuus piilee ehdottomasti toden ja epätoden sekoittumisessa. Katsojaa pidetään epätietoisuudessa varsin pitkään ja ratkaisu, onko Kyle vain posttraumaattisesta stressistä kärsivä uhri, venyy sopivan pitkälle. Tuntuuhan oman lapsen kadottaminen lentokoneessa varsin epätodennäköiseltä, vaikka nykyisissä jumbojeteissä jopa jalkapallonkin pelaaminen voisi onnistua.
Kun vauhtiin on päästy, loppu tuleekin varsin nopeasti. Tämä on selkeästi myös leffan heikkous. Tykittäjän näkökulmasta jäin kaipaamaan vielä suurempia salaliittoteorioita tyyliin Salaiset kansiot. Toisaalta leffa pysyy hyvin uomissa ja kaikki kiteytyy lentokoneeseen, joka loppua kohden tuntuu käyvän yhä ahtaammaksi. Usein myös rapakon takaa tulee liki kolme tuntisia muka mahtieepoksia, joista katsojan näkökulmasta olisi huoletta voinut saksia puolet pois.
Robert Schwentken ohjaus ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta eipä se kyllä erityisemmin tökikään missään leffan vaiheissa. Tarinan kannalta tärkeimpiä henkilöhahmoja rakennetaan tarpeeksi huolella ja päähenkilöiden motiiveista saa kiinni. Elokuvan kuvaus toimii perusvarmasti, vaikka ahtailla lentokoneen käytävillä juoksenteluun olisi kaivannut enemmän sähäkkyyttä ja klaustrofobiaa.
Jodie Fosterin näyttelijätyö on varmaa, vaikka rooli ei tarjoakaan mitään revittelyn mahdollisuuksia. Fosterilta nähtiin mielestäni verrattaen saman kaltainen roolisuoritus elokuvassa Panic Room parisen vuotta takaperin. Sitä on turha spekuloida, etteikö Foster osaisi näytellä. Mimmi on todistanut kykynsä jo aikapäiviä sitten. Tietenkin toivoisi, että joku päivä Foster tekee vielä yhtä huikean suorituksen kuin 90-luvun alun Uhrilampaissa.
Flighplan on rakennettu Fosterin roolin varaan. Sivuosat ja muut pääosat ovat vain tukemassa Fosterin hahmoa, eikä esimerkiksi Sean Bean, joka on toisinaan nähty kitkerän niljakkaissa rooleissa loistopahiksena, pääse näyttämään todellisia kynsiä konservatiivisena koneen kapteenina. Fosterin lisäksi pääosissa hääräävät Peter Sarsgaard, Erika Christensen ja Sean Bean.
Pisteet:
Arvosteltu: 20.02.2006
Katsottu: DVD
Arvostelija
Temppu Raamankaveri
Vieras
Flightplan kertoo Kylesta(Foster), joka lentää kuusivuotiaan tyttärensä kanssa Berliinistä Yhdysvaltoihin. Koneen ruumaan pakataan mukaan myös Kylen kuollut mies. Alkupuoli huokuu hiljaista ja hyvällä maulla toteutettua haikeutta.
Suurin osa tapahtumista sijoittuu lentokoneeseen. Eikä ihan mihin tahansa kapistukseen, vaan majesteettiseen, kaksikerroksiseen teknologian ja suunnittelun lentävään luksustuotteeseen, jollaisessa jokainen ns. tavallisella koneella joskus lentänyt mielellään matkustaisi ainakin kerran elämässään. Vaikka en ole ikinä ollut mitenkään erityisen kiinnostunut lentokoneista, teki Flightplanin kuvaus minuun vaikutuksen.
Juonesta vain sen verran että koneessa tapahtuu jotakin, joka saa Kylen suunniltaan; hänen tytärtään ei löydy kerrassaan mistään. Itse muistan Fosterin Jodien erityisesti mainiosta Panic Roomista, ja nyt hän yltää aivan yhtä herkulliseen roolisuoritukseen tuodessaan esiin puolihysteerisen äidin ahdistusta. Tytär sinänsä jää tarkoituksella varsin irralliseksi hahmoksi luoden vastakohtaisuutta Fosterin ilmentämälle pettämättömälle äidinrakkaudelle.
Juoni ei ole liian ennalta-arvattava ja muutaman kerran katsojaa onnistutaan oikeasti naruttamaan suuntaan jos toiseenkin. Ns. turvamies Carson(Sarsgaard)luo tosin omat odotuksensa ja nehän lunastetaan. Välillä katsojan tekee melkein mieli hävetä hätäisiä päätelmiään jotka eivät missään tapauksessa sopisi kuvioon tai ajan henkeen. Koneen kapteeni(Bean) on juuri niin äärivastuullinen ja suoraselkäinen ryppyotsa että pahaa melkein tekee. Hänen ja Kylen keskustelut eivät nekään edusta mitään dialogin riemuvoittoa ja saavat menon tuntumaan paikoitellen joltakin hienhajuiselta sarjalta vaikka muuten liikutaankin tyylikkäillä vesillä. Jopa klassiseen loppuryntäilyyn on saatu tavallista enemmän syvyyttä.
Flightplan on kieltämättä komeimpia elokuvia vähään aikaan, onneksi ilman tehostemässäilyä. Muutamat vaikeasti rajattavat pätkät edustavat ehdotonta eliittiä ja kantaahan tämä kokonaisuutenakin kiitettävästi.
nimimerkki: Organismi
Pisteet:
Arvosteltu: 15.02.2006
Katsottu: DVD
Lentokoneessa on jälleen pelkoa luvassa. Hollykylässä on tapana tehdä joistain ideoista platigaattielokuvia - reilu kuukausi sitten tuli Wes Cravenin Red Eye -trilleri, jossa vierustoveri paljastui kaikkea muuta kuin ystävälliseksi. Tällä kertaa äidiltä katoaa lapsi kesken lennon.
Kyle Pratt (Jodie Foster) on toipumassa miehensä yllättävästä kuolemasta. Kyle lähtee Berliinista kuusivuotiaan Julia-tyttärensä kanssa lennolle kotiin New Yorkiin. Kaikki on hyvin nousun ajan, mutta pian Julia katoaa jäljettömiin. Kyle nostaa ison metelin ja koko lentokoneen henkilöstö alkaa etsiä lasta. Pian kuitenkin lentokoneen kapteeni (Sean Bean) alkaa kertoa Kylelle, että kyseistä lasta ei koskaan koneeseen noussutkaan. Kyle ei usko moiseen ja jatkaa etsintöjä. Lennon turvamies Gene (Peter Sarsgaard) autaa Kyleä ja alkaa vaistota, että koneessa on meneillään jotain outoa.
Flightplanin idea nosti mm. Jenkeissä kovan kriitikin. Lentokoneen henkilökuntaa kuvataan muutamien lentoyhtiöiden mielestä kuulemma hieman halveksittavalla tavalla. Kyllähän tässä trilleriä riittää hyvin, mutta viime aikoina on tullut nähtyä liikaa yksinhuoltajia kohtaamassa kauheuksia lastensa kanssa. Tunnelma oli lennolla kohtuullisen jännittävä. Jodie Foster on hyvä näyttelijä, mutta hänen roolihahmonsa oli hieman kliseinen. Leffan osuvimmat roolit tekevätkin salaperäiset kapteeni Sean Bean ja turvamies Peter Sarsgaard.
Kokonaisuutena Flightplan on hieman kliseinen, mutta kuitenkin toimiva trilleri. Tasaisesti riman keskitasolla kulkeva leffa.
nimimerkki: andy
Pisteet:
Arvosteltu: 22.10.2005
Katsottu: Teatterissa
Sen on täytynyt olla hikinen iltapäivä. Sen, jolloin Peter A. Dowling ja Billy Ray kumauttivat litimärät otsansa yhteen. Siitä jäi ilmaan roikkumaan yksi nihkeä idea, jota Robert Schwentken kaltainen tuntematon ”ohjaajanero” alkoi hurjasti työstää. Nainen kadottaa skidinsä lentokoneessa. Tämä kumihanskalta kuulostava (älkää kysykö miksi) ohjaaja sekä mania hinkuvat tuottajat lienevät tuumanneet, että Jodie Foster sopisi hienosti tarinan päärooliin. Esittihän Jodie järkevää naista hädässä jo useaan otteeseen aiemminkin. Tekijät ovat varmaankin tuumanneet, että koko hela hoito olisi helpompi kasata, jos Jodien antaisi vain tehdä ne vanhat juttunsa. Kun se Jodie on niin huisin etevä näyttelemään naarastiikeriä. Foster-parka varmaan haudataankin alahampaat irvessä ja tukka ikuisella ponihännällä.
Ei riitä, että tarina on Oscarin arvoisesti epäuskottava. Flightplanin pahikset paljastuvat niin nopeasti, että isoisältäkin tippuisivat katsomossa tekarit suusta – jos hän nimittäin eläisi. Ne, siis inhat ilkiöt, tarjotaan katsojalle melkein kuin bisnesluokan matkustajalle, oikein voinapin ja servietin kera. Noh, ainakin se miespahis kestää jonkin asteista jauhantaa, sillä tyyppi on sympaattisen oloinen. Kaikki muut ovat ihan vain mukavia. Tosi kivoja. Jänskästi jees. Sean Beanin kapteeni Richistä (sic!) Loudin (ovatko he äänekkäitä? - No, totta kai!!!) perhettä esittävään poppooseen. Kun James Hornerin ylitunteikkaat sävellykset vielä tasoittavat tämän jännityspätkän parhaat momentit silkaksi hutuksi, tekee leffan aikana mieli alkaa itkeä siihen hukattujen rahojen vuoksi. Voi dollariressut!
Jotakin leffan tasosta kertonee sekin, että koko hässäkän mielenkiintoisin elementti on Fosterin ja hänen katoavaa tytärtään esittävän Marlene Lawstonin käyttämän lentoyhtiön nimi. Se on Aalto. Koko elokuva olisi ansainnut ainakin puoli pistettä enemmän, jos lentoyhtiön nimi olisi ollut vaikka Emptybrook Airlines.
Pisteet:
Arvosteltu: 19.10.2005
Katsottu: Teatterissa
