Pari vuotta sitten mestariohjaaja Denis Villeneuven ohjaama Sicario räjäytti pankin, mutta kun jatko-osan tuotannosta ilmoitettiin, ainakin itselläni kulmakarvat kohosivat. On outoa, että kyseiselle leffalle päätettiin tehdä jatkoa. Sillä vaikka Sicario keräsikin lukuisasti kehuja, niin ei se silti mikään megahitti ollut. Kyseessä oli todella epätodennäköinen jatko-osa, joka tuntui lähes turhalta. Lisäksi toivo elokuvaa kohtaan laski, kun ohjaaja Villeneuve, pääosan esittäjä Emily Blunt, kuvaajana toiminut tuore Oscar -voittaja Roger Deakins sekä sävellyksestä vastannut Jóhann Jóhannsson (RIP) eivät olleet enään mukana. Miten Sicario 2: Soldado / Sicario: Day of the Soldado – sivuhuomautuksena, aivan järisyttävän typerä nimi, kutsun sitä jatkossa vain Soldadoksi – suoriutui.
Noh, jatko-osaksi jota ei tarvinnut tehdä, varsin kiitettävästi ja kyseessä on ehdottomasti positiivinen yllätys. Elokuva ei todellakaan yllä edellisen tasolle, mutta en sitä rehellisesti sanottuna odottanutkaan.
Elokuva ei vaadi edellisen osan näkemistä, mutta se kyllä rikastuttaa katselukokemusta, joten suosittelen sen katsomista. Emily Blunt on pudotettu pois, mutta edellisestä osasta tutut Matt Graver (Josh Brolin) ja Alejandro (Benicio Del Toro) ovat edelleen mukana. Tällä kertaa he yrittävät kääntää Meksikon huumekartellit toisiaan vastaan sodan päättämisen toivossa.
Tälläkään kertaa kummastakaan tyypistä ei muovata mitään kaksiulotteisia Hollywood -sankareita, vaan heidän tekonsa ovat yhtä brutaaleja, kuin itse kartellinkin. Mitään mustavalkoista asetelmaa ei onneksi ole mukana. Tosin Alejandro ei aina oikein tuntunut samalta hahmolta, mitä ensimmäisen osan kylmäävä palkkamurhaaja. Soldado syventää molempia todella mielenkiintoisiin suuntiin, ja Del Toro ja tänä vuonna liekeissä ollut Brolin vetävät jälleen kovat roolit. Sinänsä Bluntin poissaolo ei jaksa harmittaa, koska nämä äijät sen ensimmäisen osan todellisuudessa varastivat nimiinsä. Myös uusi nimi Isabela Moner on maininnan arvoinen.
Kuitenkin tämän elokuvan kompastuskivet on käytävä läpi. Tuskin tarvitsee mainita, että tätä jatko-osaa arvoistettaisiin enemmän, jos ensimmäinen ei olisi olemassa. Stefano Sollima ei ole Villeneuven tasoinen ohjaaaja, eikä Dariusz Wolski Deakinsin tasoinen kuvaaja. Rima on asetettu niin korkealle, että heidän panoksensa tätä kohtaan ei tuntunut yhtä merkittävältä. Tämä ei ole väheksymistä, sillä Soldado on varsin pätevästi kuvattu, ja Sollima on saanut luotua monia intensiivisiä hetkiä. Se vaan kertoo siitä rimasta, minkä edellinen osa asetti. Soldado tekee monet asiat hyvin, mutta ei niin hyvin mitä edeltäjänsä. Ensimmäisen Sicarion lisäksi loistavat Wind Riverin ja Hell or High Waterin kirjoittanut Taylor Sheridan tekee tässä osassa selvästi heikoimman työnsä. Dialogi on yllättävän puista paikoitellen. Umpisurkeaksi sitä en missään missään nimessä kutsu, koska se ottaa kantaa moniin hyvinkin ajankohtaisiin aiheisiin, esimerkiksi terrorismiin ja ihmiskauppaan.
Lisäksi on mainiota, että miten epä-Hollywoodmainen elokuva osaa olla. Ruutuun tuodaan hyvin hyvinkin inhottavia ja intensiivisiä kohtauksia, ja tämäkin leffa on varsin kyyninen kuvaus. Loppu tosin ei poikkea normista. Se jätti liikaakin auki, ja helppo vastaus olisikin se että pohjustettaisiin taas lisää jatko-osia, joita on kuin onkin tulossa. Tämä trendi on ärsyttävä jo ihan siitäkin syystä, että jos jostain syystä tulevat tulevat jatkot peruutettaisiin niin tarina tuntuisi olevan kesken. Jatko-osan pitäisi kertoa oma tarinansa, eikä väkisin pohjustaa liikaa tulevaa.
Napinasta huolimatta Soldado on selkästi positiivinen yllätys, ja komea esitys ”turhaksi” jatko-osaksi. Sitä ei voi oikein syyttää siitä, ettei se pääse joissakin osa-aluieissaan edellisen tasolle, koska sen tekijät asettivat riman niin korkealle. Siitäkin huolimatta jatko-osa suoritutuu tarpeeksi tyydyttävästi valtavista paineista, ja sen tarina onnistuu herättämään ajatuksiakin. Se poikkeaa selkeästi perinteisestä Hollywood -kesäelokuvasta, ja suosittelen tätä jo pelkästään sen takia.
