Piin elämän alkuperäisteosta, Yann Martelin kirjoittamaa kirjaa, on luonnehdittu monen muun romaanin tavoin mahdottomaksi siirtää valkokankaalle. Tällainen ”mahdoton” on kuitenkin melko usein vain asennekysymys. Vähän kuin väittäisit, ettet voi ryhtyä muusikoksi, koska sinulla ei ole varaa soittotunteihin, instrumenttiin, eikä sinulla ole myöskään sitä tai tätä. Ja sitten eräänä päivänä huomaat kadulla tyypin, joka on umpikuuro, varaton ja kouluja käymätön, mutta siinä hän vain rummuttaa ilmiömäisesti ainoalla raajallaan ja itse roskista tekemällään soittopelillä Paranoidia. Koska ohjaaja Ang Lee on joka tapauksessa peloton elokuvantekijä, joka kokeilee auliisti rajojaan ja monesti on myös onnistunut siinä (Brokeback Mountain, Järki ja tunteet, Hääjuhla…), eikä käsikirjoittaja David Mageekaan ihan harjoittelija ole, Piin elämä on heille ollut ehkä houkuttelevakin haaste.
Filosofinen tarina alkaa aikuisen Piin (Khan) talosta, jonne kirjoitusblokin vaivaama kirjailija (Spall) on saapunut haastattelemaan tätä. Itseään korostamattomalla ja jokamiesmäisellä Piillä on huhujen mukaan niin järisyttäviä kokemuksia takanaan, että kirjailija päässee blokistaan heti niistä kuultuaan. Jos katsojalla on yhtä suuria ahdistuksen tuntemuksia työhönsä liittyen kuin elokuvan kirjailijalla, eikä häntä haittaa Rafe Spallin ylilyöty tuskailun näytteleminen, katsoja saa tästä hahmosta oivan samaistumiskohteen.
Itse Piin kertoma tarina starttaa Intiasta. Suositun uima-altaan mukaan nimetyn Piscine alias Pii-pojan isä piti eläintarhaa ja kaikki oli kokolailla mallillaan. Mitä nyt universaalit kysymykset painoivat kasvavaa poikaa (Tandon). Pii kertoo hakeneensa vastauksia eri uskonnoista ja löytäneensä monia hyviä sellaisia. Mutta kesken tuon etsinnän hänen isänsä katkaisi arjen ja päätti huonon taloustilanteen takia siirrättää eläintarhansa ja perheensä Amerikkaan. Pitkä merimatka oli Piin (Sharma) elämän suurimpia käännekohtia, sillä kuten leffan julistekin vihjaa, nuorukainen päätyi lopulta taittamaan reissua nälkäisen bengalintiikerin kanssa kahden samaan paattiin. Miksi, miten ja mitä sitten, näitä kysymyksiä elokuva huljuttelee katsojan mieleen kuin meri virtojaan merivuokkojen lonkeroihin.
On ehkä mautonta vatvoa elokuvan tehosteita, mutta asialle on syynsä. Piin elämän palkitut tehostet ovat hienoja, varsinkin bengalintiikerin kohdalla on tehty niin tarkkaa työtä, että otuksen voi luulla olevan elävä. Mutta esimerkiksi elokuvan 3D ei vedä vertoja James Cameronin eläväiselle Avatarille (2009) tai Steven Spielbergin kekseliäälle Tintin seikkailut: yksisarvisen salaisuudelle (2011). Oikeastaan voisi väittää, että tämä elokuva olisi jopa hyötynyt yksinkertaistetummasta ilmeestä tai yleensä sellaisesta visuaalisesta ilmeestä, jolla ei olisi yritetty tavoitella muka-realistista mutta silti Disney-karkkiväreissä hohtavaa luontomagiaa. Huikeampiakin 3D-näkymiä katselleen ulottuvilta tämän leffan taikamaailma karisee juuri silloin, kun huomio tempautuu kesken kaiken epäoleelliseen. Se voi olla vaikkapa täysikuu, joka näyttää enemmän lattealta paperirinkulalta kuin siltä pallerolta, jonka kototaivaaltakin voi nähdä. Ehkä lähes kaikki Piin elämän tehostevelhot ovat asuneet koko elämänsä valosaasteen keskellä, näkemättä oikeaa luontoa muualla kuin kuvissa?
Tiikeriä lukuun ottamatta elokuvassa esiintyvä eläimistö on inhimillistetty. Heille, joiden mielestä on kivaa ja koskettavaakin, kun musta ori ratkoo kaikki ongelmat korskuen tai 101 dalmatialaista osaavat pitää huolen itsestään, tämä tuskin on ärsytyksen aihe. Muille on vaivaannuttavan selvää, että esimerkiksi Piin kanssa kommunikoiva oranki ei ole oikea oranki ja jälleen tarinan taikavoima hiipuu. Toisaalta, kuten Pii paljon myöhemmin myöntää, hän on myös saattanut värittää tarinansa yksityiskohtia. Mutta siihen mennessä kriittisempi katsoja on jo ehtinyt harmistua liian monta kertaa disneyläisiä sfäärejä kurottelevaan kuorrutteluun. Ulkoinen ja turhan paksu kultakerros vie huomiota pois Piin elämän sanomasta ja nerokkaimmista oivalluksista. Elleivät kaikki Piin näyttelijät olisi niin pimäisesti itseään korostamattomia ja jokapoikamaisia ja bengalintiikeri niin uskottavan elävä otus, Piin elämä olisi vain eräs malliesimerkki huonosta elokuva-adaptaatiosta.
