Yksi Mikhail Kalatozovin absoluuttisista mestariteoksista ja toiseksi viimeinen elokuva, Soy Cuba, on mielenkiintoinen väliinputoaja. Kyseessä on runolliseen yltävä kuvaus Kuubasta (luonto niin rauhallisessa tilassaan kuin ihmisen hulluuden näyttämönä) ja sen ihmisistä (koko saarivaltion asukkaiden sykkivä kirjo: työläiset, yläluokkaiset elostelijat, amerikkalaiset merimiehet, vallankumoukselliset, hallituksen palvelijat, prostituoidut) vallankumouksen kynnyksellä. Filmiä ei aikoinaan otettu suopeasti vastaan sen enempää länsimaissa kuin sen tuottajamaissakaan. Kuubalaisille se oli liian stereotyyppinen, Neuvostoliitossa sitä pidettiin ”epävallankumouksellisena” ja liikaa Batistan ajan porvaristoa sympatisoivana ja länsimaissa yleisesti puolestaan liian kommunistisena. Vasta 90-luvun alussa, jolloin hiukan ironisestikin amerikkalaiset (filmin puolesta kampanjoi mm. Martin Scorsese ja Francis Ford Coppola) löysivät elokuvan, se pääsi laajaan levitykseen.
Formaalisesti Soy Cuba on harvinaisen silmiinpistävä tapaus: sen kuvauksessa käytettiin erityislaatuista filmiä, joka liioittelee kontrastia niin, että esim. kaikki kasvit näyttäytyvät valkoisina. Visuaalista ilmettä hallitsevat viistosti kuvatut otokset, joista kaikkien luonnon rikkauksien keskelläkin erottuvat hyvin selkeästi pysäyttävät lähikuvat ihmiskasvoista, joista todella näkyy kaikki jatkuvasti tihentyvään ilmapiiriin erottamattomana osana kuuluvat tunteet ja ajatukset.
Välillä melkoista akrobatiaakin harrastava kamera kiertää alussa korkealla ilmassa Kuuban runollisten maisemien yläpuolella ja laskeutuu hiljalleen rantaan. Sieltä siirrytään joen varrella paahtavassa helteessä käyskentelevien kuubalaisten pariin. Naispuolinen kertoja – ”Kuuban ääni” – on rauhallisen tyyni niin maan kauneutta ylistäessä kuin myös siihen liittyviä tragedioita päivitellessä. Kertojaääni kysyy: ”Kuinka niin monta kyyneltä vuodattanut sokeri voikin maistua niin makealta?” Tässä viitataan tietysti kaikkiin niihin kärsimyksiin, joita sokeriruokoa kasvattavat ja niittävät työläiset ovat joutuneet kokemaan kamppaillessaan toimeentulonsa puolesta heitä halveksuvien tahojen paineessa. Aihe dramatisoidaan episodissa, jossa hallitseva luokka jälleen poimii hedelmät ahkerasti uurastavien työläisten puista: monikansallisen suuryhtiön johtaja ratsastaa kätyreineen ilmoittamaan ikääntyneelle sokeriruo’on kasvattajalle ottaneensa haltuun tämän maan ja äärirajoillensa hiostettu perheellinen mies päätyy toimeentuloansa puolustaessaan kohtalokkaaseen ratkaisuun.
Kalatozov havainnoi eri episodeissa yhteiskunnan kerroksesta toiseen siirtyen niitä olosuhteita, joissa kansan keskuudessa vallitseva tyytymättömyys yhteiskunnalliseen tilanteeseen kehittyy lopulta Batistan brutaalia hallintoa ravistelevaksi vallankumoukseksi. Ohjaajan kerronnalliset ratkaisut ovat voimakkaita: köyhien työläisten hiljaisuuden keskeltä leikataan äkkinäisesti meluisaan Havannalaiseen hotelliin, jossa tyylikkäät naiset esittelevät vartaloitaan uima-altaalla ulkomaalaisten varakkaiden miesten pitäessä hauskaa klubilla kuubalaisrytmien ja tyttöjen keskellä. Jokainen episodi saa jonkinlaisen säväyttävän päätöksen, joka aina jollain tavalla tuomitsee vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän muistuttaen lähitulevaisuudessa rappeutuneelle hallinnolle annettavan lopullisen kuoliniskun ehdottomasta tarpeellisuudesta.
Propagandistinen kerronta on voimakkaimmillaan käännekohtana toimivassa episodissa, jossa lentolehtisiä levittävät ja palopuheita pitävät vallankumoukselliset opiskelijat kiihottavat kansaa kapinaan: lentolehtiset leviävät sateeksi kansalaisten päälle ja väkivallan purkauksen seurauksena valkoinen kyyhkynen kuolee. Hallituksen estoyrityksistä huolimatta suuret kansanjoukot päätyvät marssimaan suuren muutoksen puolesta ja lopulta myös omissa oloissaan perheensä kanssa elävä rauhan mieskin joutuu kohtaamaan vallitsevat realiteetit: kyntämiseen tarkoitetut kädet pakotetaan tarttumaan aseen kahvaan, mutta ei kuitenkaan – kertojan sanoja mukaillen – ”taistellakseen tappamisen vuoksi, vaan taistellakseen menneisyyttä vastaan”.
