Uuden vuosituhannen alku on ollut sarjakuviin perustuvien filmatisointien kulta-aikaa. Valkokankaille ovat vaihtelevalla menestyksellä rynnistäneet ainakin vampyyrintappaja Blade, sokea kostaja Daredevil sekä tietysti pankin täydellisesti räjäyttänyt Spider-man. Koko sarjakuva-adaptaatioiden rumban kuitenkin aloitti vuonna 1999 ilmestynyt X-men, joka oli suht pienellä budjetilla toteutettu tunnelmallinen toimintafantasia erikoislaatuisilla kyvyillä varustetuista mutanteista, jotka kamppailivat sekä pahansuopia mutantteja että ihmiskunnan ennakkoluuloja vastaan. Vahvana teemana oli siis erilaisuuden vaikeus ja sen hyväksyminen.
Efektirytinän sijaan X-men keskittyi värikkäiden keskushenkilöidensä esittelyyn. Joidenkin mielestä tämä teki elokuvasta turhan pliisun, kun taas joidenkin mielestä ratkaisu oli varsin onnistunut. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. Pienestä nurinasta huolimatta X-men oli ansaitusti menestys sekä kriitikoiden että suuren yleisön keskuudessa, ja niinpä jatko-osa oli vääjäämätön.
Heti kättelyssä voidaan sanoa, että X-menin odotetun seuraajan X2:sen kohdalla pettymys on jopa elokuvaan kohdistettuja odotuksiakin suurempi. Alkuasetelman suhteen on menty siitä mistä aita on matalin. Hyvän asian puolestataistelevan telepaatikko professori Xavierin on mutanttisotureineen liittouduttava arkkinemesiksensä Magneton kanssa, sillä häikäilemätön kenraali Stryker on päättänyt hävittää jokaisen mutantin maan päältä. Kliseisen lähtöruudun voisi sulattaa, jos X2 olisi muilta osin tyylitietoisesti toteutettu, mutta kun ei niin ei.
Roolisuoritukset ovat jopa yllättävän väsyneitä, käsikirjoitus ei millään jaksa kantaa läpi elokuvan yli kaksituntisen keston, eikä ohjaaja Bryan Singer saa missään vaiheessa potkittua tarinaa kunnolla käyntiin. Ja kun kaikki muu menee enemmän tai vähemmän metsään, niin anovat katseet usein käännetään erikoistehosteiden ja toimintakohtausten puoleen. Harmillisesti X2 onnituu ryssimään tälläkin osastolla.
Ainoastaan tatuoidun Nightcrawler -mutantin teleport-show Valkoisessa talossa sekä adamantium-kynsillä varustetun Wolverinen ja kuolettavan kauniin Yurikon lyhyehkö mutta sitäkin hektisempi taistelu onnistuvat kohottamaan kulmakarvoja. Muilta osin toiminta tuntuu keskeneräiseltä, päälleliimatulta ja sanalla sanoen laimealta.
Toinen toistaan turhemmat uudet henkilöhahmot muodostavat viimeisen naulan X2:sen arkkuun. Vain Aaron Stanfordin esittämä tulta manipuloiva Pyro herättää edes etäistä kiinnostusta. Tosin tämäkin kiinnostuksenpoikanen on kiitoksen velkaa tutulle ja turvalliselle ”kapinallinen hyvä jätkä kääntyy hiljalleen pimeälle puolelle” -asetelmalle. Ikivanha kikka, joka kuitenkin toimii hyvin vielä tänäkin päivänä.
Monista selkeistä vioistaan huolimatta X2 ei varsinaisesti ole huono elokuva, vaan se on jotakin paljon pahempaa. Se on nimittäin äärimmäisen keskinkertainen. Muikeasta box office-menestyksestä ja näennäisen mystisestä loppuratkaisusta päätellen X3 on jo kovaa vauhtia kehitteillä. Toivoa sopii, että elokuvan parissa painiskeleva työryhmä saa piiskattua itsensä parempaan suoritukseen, sillä tällä tavalla jatkettuna lupaavasti alkanut saaga valuu yhdentekeväisyyden harmaaseen suohon.
nimimerkki: esimies
