Macbeth on luultavasti yksi raskaimmista ja synkimmistä Shakespearen näytelmistä. Seikka ei ole estänyt useita elokuvaohjaajia(kaan) tarttumasta aiheeseen. Vallanhimon verisestä polusta ovat kertoneet mm. Roman Polanski (hohhoijaa, miten kalvakkaa) ja Jeremy Freeston (oho, siinähän on Sean Conneryn poika). Orson Wellesin kevyen budjetin versio on varmasti yksi parhaimmasta päästä.
Welles itse (totta kai) tähdittää tätä runsaassa parissakymmenessä päivässä kuvattua draamaa, jota vuosien saatossa selluloidiin kerääntyneet roskat vain ”kaunistavat”. Skotlantiin sijoittuva tarina kertoo, kuten sen nimestäkin saattaa arvata, Macbethistä. Tämä mies patsastelee komeana sotisovassaan ja pokkuroi kuninkaalleen, kunnes oman vaimon (Nolan) ja nummen noitien puheet ajavat hänet kaidalta polulta. Vallan vuoksi Macbeth on yhtä valmis veritöihin kuin vaimonsa – tai näin hän ainakin kuvittelee. Tie valtaistuimelle on kuitenkin rankka ja sillä istuminen vielä tukalampaa. Varsinkin, jos pahat teot vainoavat tekijäänsä tauotta kuin kiviseinästä noruva vesi.
Macbethissä tehdään ruumiita melkein Hamletin tahtiin. Wellesin ohjauksessa verikekkerit ovat sykähdyttävän hienot, sillä hän kutittelee tuntemukset esiin symboliikan ja kuvallisen kikkailun kautta. Maestrolla oli aina silmää lavastukselle, eikä rahoituksen puute tässäkään pääse pahasti näkymään. Se vähä, mitä on ollut mahdollista tehdä, on toteutettu äärimmäisen kekseliäästi. Jopa ruotomaiset ikkunat (ja tikaspuut) ovat muutakin kuin jännän näköisiä koristeita näyttelijöiden kehyksinä.
Wellesin Macbeth puhisee tummuutta ja tiristää Shakespearen klassikkotekstistä maukkaimmat mehut irti. Katselukokemuksena se ei välttämättä silti ole nautinto. Vaikka musiikki ja lavastus ovatkin näissä puitteissa onnistuneita, näyttelemisessä olisi viilaamista. Dan O’Herlihyn kostonhimoinen Macduff on komea sivurooli, mutta Apinoiden planeettaakin talsinut Roddy McDowall on Malcolmina jo keskinkertaisempi tapaus. Olisi mukava sanoa, että Orson Welles vaikuttaisi roolissaan täydelliseltä. Vaikka hän monessa kohtauksessa jyriseekin vakuuttavasti ja huokuu ehtaa tunnetta läpi vuosikymmenten kuluttaman filmin, äityy hän ajoittain mesoamaan kuin kapisen teatterin lavalla. Näin varsinkin romanttisemmissa kohtauksissa ”vaimonsa” kanssa. Jeannette Nolan yrittää pitää tasoa yllä, mutta minkäs hänkään suurmiehelle voi.
Yleisesti ottaen, upea Shakespeare-tulkinta skottiaksentteineen kaikkineen. Tämä hakkaa tunnelmien ja tunteiden kuvauksessa monet muut näytelmän versiot. Vaikka näytteleminen onkin paikoin epätasaista, lavastus ja musiikki ovat erittäin onnistuneet – pienen budjetin leffaan.
