Elefanttimies on ehdottomasti yksi koskettavimmista elokuvista koskaan ja suuri mestariteos.Se kertoo John Merrickin elämäntarinan, jota ei koskaan pitäisi ihmisten unohtaa.
John Merrick eli siis viktoriaanisen ajan Lontoossa ja kärsi harvinaisesta synnynnäisestä sairaudesta, jossa hänen ruumistaan runtelivat suunnattomat kasvaimet ja kamalan ulkomuodonsa vuoksi hän saikin lempinimen Elefanttimies. Merrick kierteli friikkisirkuksen mukana ja hänen ilkeä isäntänsä Bytes(Freddie Jones) näytti häntä oikeasta rahasummasta kenelle vain halukkaalle.
Mutta kerran kiertelevään sirkukseen eksyi nuori kirurgi Frederick Treves(Anthony Hopkinsin läpimurtorooli), joka kiinnostui hänestä ja otti hänet sairaalaansa tutkittavaksi. Häntä raahataan tieteellisistä tutkimuksista ja seminaareista toiseen, mutta Trevesin tutustuessa paremmin Merrickiin hän saa kirjaimellisesti elämänsä yllätyksen.
Kaamean ulkokuoren alla piileekin hellä ja ystävällinen, jopa sivistynyt mies, joka pitää lukemisesta ja muusta aivan tavallisesta. Treves auttaa sairaalahenkilökuntaakin kohtaamaan ennakkoluulonsa ja huomaavat Merrickin todellisen luonteen. Hän onkin ihminen, eikä umpityhmä eläin.
Elefanttimies on omaperäisenä ohjaajana tunnetun David Lynchin läpimurtohitti John Merrickistä, jonka kolkon kohtalon tuntevat kaikki. Hän sai elämänsä aikana kokea aivan kaameaa kohtelua ja syrjintää, vaikka hän oli lempeä ja hellä mies sisimmässään.
Elokuva poikkeaa toki Lynchin muusta melko ”omaperäisestä” materiaalista melko lailla, mutta kaikki tutut elementit hänen elokuvistaan ovat tallella. 1800-luvun Lontoo kuvataan sanoinkuvaamattoman upeassa mustavalkokuvauksessa melko synkäksi paikaksi, jossa on juuri herätty teolliseen vallankumoukseen.
Tähänkin liittyy symboliikkaa: uuden yhteiskunnan yhtenäistyessä ei Merrickin tapaisia ”valmistusvirheitä” tai yksilöitä suvaita.
Teos on hyvin intensiivinen ja ennenkaikkea tunteisiin vetoava. Kyynisinkin katsoja purskahtaa itkuun jopa useamman kerran elokuvan aikana katsoessaan avuttomana ruudun toiselta puolen, kuinka kilttiä ja nöyrää miestä nöyryytetään vain hänen erilaisuutensa vuoksi.
Elokuva herättää monia kysymyksiä juuri katsojan itsensä pohdittavaksi, mm. se, että kun Merrick muuttaa sairaalaan asumaan, hänestä tulee julkkis koko Lontoossa ja piakkoin itse asiassa kerää paljon ystäviä seurapiireistä, jotka tuntevat ”sääliä” tuota poloista miesparkaa kohtaan.
Onhan Merrickillä toki paremmat elinolosuhteet rikkaiden ystävänä kun sirkusfriikkinä, mutta onko hänen asemansa itse asiassa ollenkaan muuttunut? Onko hän edelleen pelkkä lemmikki ajattelevan ja toimivan ihmisolennon asemasta.
Ehkä Merrick itsekin tajuaa tämän ja päätyy traagiseen ratkaisuun ikimuistoisessa lopussa, joka varmasti avaa kyynelkanavat kaikilla(itse itkin noin tunnin filmin jälkeen!). Platoonin nähtyäni luulin ettei Adagio from Stringsiä, yhtä maailman kauneimmista kappaleista voisi käyttää elokuvassa paremmin mutta olin väärässä, niin väärässä ja iloinen siitä.
Elokuva on ennen kaikkea myöskin lahjakkaiden brittinäyttelijöiden juhlaa. Anthony Hopkins yllättää taatusti nuorena kirurgina, joka yrittää luoda itselleen maailmankuvaa kaiken myllerryksen keskellä. John Gielgud suorastaan hehkuu auktoriteettia tiukkana ylilääkärinä ja myös sairaanhoitajien näyttelijät hoitavat työnsä mallikelpoisesti.
Myös Freddie Jones tekee loistavan työn Merrickin ahneena ”omistajana” joka oikeastaan muistuttaa jossain määrin Hopkinsin kunnianhimoista kirurgia: kummatkin haluavat tuoda Merrickin esille(hänen omaa tahtoaan kysymättä) mutta eri syistä Trevesin halutessa tieteen edistymistä(tai julkisuutta) ja Bytesin motiivina ollessa raha.
Mutta shown varastaa aivan totaalisesti tietenkin John Hurt tunnistamattomaksi maskeerattuna Merrickinä, jonka roolityö lähtee suoraan sydämmestä. Ei sitä voi kuvailla, katsokaa itse. Vaikka Oscarin tuona vuotena saikin suosikkini Robert De Niro, olisin kyllä tässä tapauksessa vienyt pystin Atlannin toiselle puolelle.
Lisäksi täytyy mainita lyhyen mutta erinomaisen työn tekevä Kenny Baker kääpiönä, joka auttaa friikkikavereidensa kanssa Merrickin pakoon sirkuksesta. Hänen sanansa Merrickille jäävät ikuisesti katsojan mieleen:”Hyvää onnea.Kuka sitä tarvitseekaan meitä enemmän?” (Baker oli myös R2-D2!)
Elefanttimies on siis liikuttava tarina yhden miehen unohtumattomasta kohtalosta. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta täytyy kyllä myöntää, että kun paskiaiset käyvät kiusaamassa kilttiä Merrickiä vain hänen ulkomuotonsa vuoksi, tekisi mieli hypätä elokuvaan ja antaa korstoille sakinhivutusta.
Elokuva on nimittäin siten rakennettu mielestäni loistavasti, että kun elokuva alkaa, katsojakin saattaa tuntea pientä kammoa Elefanttimiestä kohtaan. Mutta kun opimme tuntemaan hänet paremmin, huomaamme hänen kadonnenn ja tilalle ilmestyneen John Merrickin, ihanan miehen, jolla olisi kaikki edellytykset vihata kylmää ja paskaa maailmaa mihin hän on syntynyt, mutta silti yrittää hymyillä kaikille.
Siksi hänen traaginen ratkaisunsa lopussa onkin todella liikuttava. Elefanttimies on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimpia elokuvia ja pitäisi katsoa pelkästään siksi, että oppisi ihmisen olevan todella ilkeä ja paskamainen, mutta syvällä pinnan alla piilee hyvyys.
Löysin tämän elokuvan onneksi Gigantin ale-lokerosta, mutta olisin valmis maksamaan tästä täyden hinnan. Unohda kaikki Hollywood krääsä ja katso tämä. Et tule pettymään.
