Vuonna 2077 ihmiset ovat jättäneet maapallon avaruudesta tulleiden muukalaisten kanssa käydyn sodan tuhottua planeetan asuinkelvottomaksi. Koneteknikko Jack (Tom Cruise) ja hänen koordinaattorinsa Vica (Andrea Riseborough) ovat maapallon viimeiset ihmisasukkaat – heidän tehtävänään on valvoa maapallon viimeisen luonnonvaran haltuunottoa korjaten vettä imeviä jättiläiskoneita suojaavia taistelurobotteja, jotka pyrkivät tuhoamaan viimeisetkin jäänteet maassa edelleen asustavista ulkoavaruuden hirviöistä.
Maailman tämän hetken ehdoton ykköstoimintatähti Tom Cruise tunnetaan tarkoista roolivalinnoistaan, minkä vuoksi hän on viimeisen 10 vuoden aikana tehnyt rooleja ainoastaan noin yhden vuodessa, mitä voi pitää nykynäyttelijälle hyvinkin vähäisenä määränä. Tämän ansiosta Cruisen elokuvat ovat pääsääntöisesti käsikirjoitukseltaan laadukasta tavaraa, eikä Oblivion tee poikkeusta säännöstä. Kyseessä on jossain älykkään scifin ja kevät-blockbusterin välimaastossa taiteileva teos – toisin sanoen suhteellisen älykkään käsikirjoituksen kyytipoikana elokuva sisältää runsaasti, monesti ilmassa käytäviä ja erikoistehosteilla höystettyjä, toimintajaksoja, jotka onnistuvat olemaan kauttaaltaan hyvännäköisiä ja selkeästi näkemyksellä tehtyjä.
Oblivionin trailerista on helppoa arvata sen ensimmäinen käänne, mutta erityisesti elokuvan kolmas näytös sisältää muutaman twistin, jotka ovat vähemmän arvattavissa, minkä ansiosta jälkimaku Oblivionista jää vahvasti plussan puolelle. Elokuvasta löytyy aineksia, jotka muistuttavat muun muassa 2000-luvun puolella tehdyistä Moon (2009)- ja I Am Legend (2007) –scifipätkistä – löytyypä referenssiä myös 2001: Avaruusseikkailuun. Vaikka elokuvan lähtötilanne on monella tapaa sama kuin Will Smithin tähdittämässä I Am Legend –elokuvassa, se ei voisi olla lavastukseltaan kauempana serkustaan. I Am Legendin urbaanit metropoli-maisemat ovat vaihtuneet ydinsodan ja luonnonmullistuksien takia totaalisen tuhoutuneeseen ja tunnistamattomaan raunioalueeseen. Oblivionia ja I Am Legendia on muutenkin hieman turhaa verrata keskenään – Oblivion kun painii elokuvana montaa luokkaa ylempänä samanlaisesta perustasta huolimatta.
Oblivion on karkkia myös katsojan korville, sillä jo tässä vaiheessa voi sanoa sen sisältävän yhden vuoden parhaista soundtrackeista. Ohjaaja-käsikirjoittaja Joseph Kosinski (Tron-Perintö, 2010) ei ole tyytynyt tunkemaan taustalle geneeristä ja unohdettavaa raitaa, vaan Oblivionin musiikkivalinnat on tehty sen verran tarkkaan ja taiteellisella integriteetillä, että ne jo yksin pystyvät nostamaan elokuvan tasoa korkeammalle. Audiovisuaaliset elementit ovat kokonaisuudessaankin ykkösluokkaa.
Niin hyvä kuin elokuva onkin, sen ensimmäinen puolisko ei vedä vertoja jälkimäiselle johtuen lähinnä muutamista hajuttomista ja värittömistä vaiheistaan. Ei ikinuorta Tom Cruiseakaan voi varsinaisesti metodinäyttelijänä pitää, samat maneerit kun tuntuvat toistuvan elokuvasta toiseen. Tästä huolimatta mies on aina varma valinta ison budjetin toimintaelokuvan päärooliin varmuutensa ja elokuvaa kannattelevan karismansa johdosta.
Vahvan johtohahmonsa lisäksi Oblivionin sivuosissa nähdään muun muassa Morgan Freeman ja Olga Kurylenko jo edellä mainitun Andrea Riseboroughin rinnalla. Varsinkin mallinuralta näyttelijäksi ponnahtanut, bond-tyttönäkin tunnettu, Kurylenko vakuuttaa – nuorelle näyttelijättärelle on helppo povata pitkää ja menestyksekästä uraa. Pallomaiset taistelubotitkin tuntuvat ”sivuosissaan” uhkaavilta – harvoin on mikään peltikasa tuntunut näin vaaralliselta sitten Paul Verhoevenin Robocop-satiirin.
Oblivion on elokuva, jolle on helppo povata menestystä, sillä sen luulisi vetoavan luonteensa vuoksi sekä keskivertokatsojaan että elokuvaharrastajaan. Vuoden parhaimman tieteiselokuvan pokaalia sille ei vielä uskalla luvata johtuen muutamista tänä vuonna ilmestyvistä genreteoksista, mutta lähelle kyseistä kunniaa se tulee joka tapauksessa pääsemään.
