Leffa alkaa kun kaksi nuorta miestä (Musante ja Sheen) lähtee kalppimaan biljardiluolasta. Kello on noin kaksikymmentä yli kolme aamuyöllä. Viikonloppu on ohi ja ollaan taas maanantain puolella. Mutta eivät nämä herrat, ja pian saammekin huomata heidän kantavan pikkunilkin leimaansa ylpeydellä. Näiden herrasmiesten jälkeen kamera esittelee meille joukon tavallisia kaduntallaajia, jotka ovat syystä tai toisesta liikkeellä vielä siihen aikaan, omine iloineen ja suruineen. Löytyy kellokorttimies perheineen, löytyy nuorisosta valittava vanha pariskunta, löytyy raitis mies, löytyy kaappihomo, löytyy Malcolm X:n ohjeita noudattava afroamerikkalainen pari, löytyy tossun alla oleva mies ja tämän puoliso, löytyy nuoripari, ja löytyy kaksi lomalla olevaa solttupoikaa. Ja näitä kaikkia tulee pian yhdistämään yhden raitiovaunun yksi vaunuosasto, jossa jokainen tulee olemaan ypöyksin, sillä myös aikaisemmin tapaamamme herrat Joe Ferrone ja Artie Connors ovat hekin päättäneet ”lentää” kyseisellä kulkuneuvolla.
Erittäin harhauttavasta suomenkielisestä nimestään huolimatta Terroristit nousee realistisen otteensa avulla psykologiseksi kuvaelmaksi ihmisluonteesta ja sen herkkyydestä (anteeksi elitistinen otteeni). Mutta kaksi nousee ylitse muiden; sekä Tony Musante että Martin Sheen, ensimmäisessä kokoillan elokuvaroolissaan, vetävät kumpainenkin tunnelatauksiltaan niin kovat roolisuoritukset hengellisinä kiduttajina, että shottilasit räjähtelevät ja taivaalta alkaa sataa keilapalloja, ja välillä, paskat, koko ajan sitä toivoisi voivansa käydä äijien kurkkuihin kiinni. Eikä vaunuosaston muissakaan näyttelijöissä ole todellakaan mitään vikaa vaan he melkein nousevatkin kahden em. kapellimestarin tasolle.
Iästään huolimatta ajan hammas ei ole leffaan päässyt käsiksi ja myös katselun puolesta leffa kestää uusintakertoja, sillä sen vankka, mustavalkokuvauksella sävytetty realistisuus tekee sen, että kuvissa tapahtuu paljon ja koko ajan niitä pieniä eleitä, ilmeitä ja liikkeitä, jotka vahvistavat tiivistä tunnelmaa entisestään, ja kun osan huomiosta kerää myös se jo moneen kertaan mainittu piruileva parivaljakko niin tämä kaikki johtaa siihen, että leffa tuntuu yhä uudestaan ja uudestaan loistavalta elokuvakokemukselta, jota voisi jopa suositella katsottavaksi filosofian tai psykologian tunneilla.
P.S. Vielä ei niin vanhan miehen viimeinen yritys vakuuttaa mahdolliset skeptikot: Sinä, joka pidit Peckinpahin Olkikoirista, suosittelen tarkastamaan myös tämän tilaisuuden taputtaessa olalle; on olemassa myös henkistä väkivaltaa.
nimimerkki: Sappy
