Gubbea ahdistaa. Siis ihan tosissaan. Gubbe päättää lintsata duunista (hurja veto!) ja hyppää hetken mielijohteesta junaan. Perillä, siellä jossain ihan muualla kuin duunissa, gubbe törmää outoon, vähän hullulta vaikuttavaan, rempseään naisimmeiseen, joka on kuin gubben täydellinen vastakohta. Naisimmeinen osoittaa heti kättelyssä kiinnostusta gubbea kohtaan, mutta arka gubbe ei viitsi lähestyä naisimmeistä, ujo kun on, ja pallo jää pyörimään keskikentälle. Paluumatkalla junassa naisimmeinen sitten tekee aloitteensa, ja alkujärkytyksestä toivuttuaan gubbe tajuaakin diggailevansa naisimmeisestä, vaikkei oikein tiedäkään, miten.
Asetelmasta voisi helposti loihtia kasaan eri kivan romanttisen komedian J-Lolla ja Ben Assfleckilla varustettuna, tiedättehän, vaaleanpunaista höttöä ja törmäilykomediaa, hymyilyä, vaikeasti saatavan esittämistä, pari pikku ”no et säkään niin täydellinen kyllä ole!” -riitaa, kilpakosija, lopuksi tunteiden valkeneminen ja naimisiin! Onneksi Tahraton mieli on kaukana, hyvin kaukana, tuollaisesta tusinan kolmannestatoista viritelmästä, joita katsellessaan perheenäidit ja Demi-lehden tilaajat sitten itkevät kuin Niagara. Tai Victorian putoukset, vähintäänkin.
Tahratonta mieltä mainostetaan DVD:n takakannessa romanttisena komediana, ja ylläkuvatut ko. genren suurkuluttajat saattavatkin erehtyä ”tuhlaamaan” muutaman roposen filkkaan, ja sitten pettyä pahasti. Sama juttu oikeastaan niillä, jotka haluavat nähdä Jim Carreyn kusemassa olutpulloon, tappelemassa itsensä kanssa tai etsimässä futisjoukkueen maskottidelfiiniä. Carrey kun vetäisee tällä kertaa erittäin varman roolin erittäin epävarmana miehenä, vääntelemättä naamaansa ollenkaan, eikä mukana ole yhtäkään delfiiniä.
Niin, noh, miksi nuo sitten pettyvät? Koska Tahraton mieli on kiistatta vaikeaselkoinen ja vakava elokuva, jota katsoessa pitää itse kunkin virittyä äärimmilleen ja seurata ihan tosissaan, mitä ruudulla tapahtuu. Sekavampaakin tavaraa on aikain saatossa tullut katsottua, eikä Tahratonta mieltä tarvitse katsoa miljoonaa kertaa sormi kelaus –ja toinen pysäytysnapilla selkoa saadakseen, mutta ravisteleva ja henkeäsalpaava matka ihmismielessä ei kyllä ole helpoimmastakaan päästä. Kaikkeen löytyy suorasanainen vastaus, mutta mitään ei sen kummemmin selitellä katsojalle, vaan koko juttu pitää itse hoksata.
Ja sitten se toinen ääripää, eli ne, jotka eivät yleensä romanttisista elokuvista syty, joilla hana hirttää kiinni heti, kun vaimoke ehdottaa illaksi uusinta J-Lon hömppäkomediaa, noh. Kokeilkaa ainakin. Tahraton mieli kun käsittelee rakkautta, ihmissuhteita ja on romanttinen, mutta ei silti sorru sokerisuuteen ja on tunnelmaltaan alakuloinen. Lisäksi kyseessä nyt vaan on, kaikessa häröydessään ja jopa outoudessaan, taiteen riemuvoitto, visuaalisesti SEKÄ sisällöllisesti häikäisevän kaunis, elokuvateknillinen mestariteos, ja oikeasti koskettava filkka. Nelosta lainaten, ”jotain ihan muuta.”
Tahraton mieli on niitä elokuvia, joiden mahtavuuden tajuaa vasta hetken lopputekstien jälkeen, kun kaikki on loksahtanut paikoilleen, tarina on päättynyt ja katsoja rupeaa miettimään, että huhhuh, olipas leffa. Sekin kohtaus… ja se viittaus aiemmin tapahtuneeseen, tapahtumien nitominen kasaan… senkin sivujuonen sopivuus itse tarinaan… visuaalinen ilme… kaikki. Perhana, hitto, enhän mä alkuun yhtään tajunnut, miten tajuttoman fiksu ja mielettömän hyvä leffa tässä nyt onkaan kyseessä! Hetkinen, meikäläinenhän ihan oikeasti välitti leffan hahmoista. Hmm, mähän taisin jopa useassa kohtaa kelata, että tämäpä on kaunis pläjäys. Ja mitä, koskettiko useat kohtaukset oikein syvältä? Varsinkin loppu?!
Taas kerran liikkuu käsikirjoittaja Charlie Kaufman ihmisen pään sisällä, tunnistettavasti, mutta silti eri tavalla, kuin ennen. The Eternal Sunshine of the Spotless Mind ei sisällä samanlaista kieroutunutta näkökulmaa kuin Being John Malkovich, eikä se ole yhtä maanläheinen kuin Adaptation, mutta eihän yleisö haluakaan nähdä noiden elokuvien toisintoa, eihän? Juu, eli siis. Kyseessä on oikeasti uskomattoman hieno elokuva, kokemus, joka pitää kokea itse. Mielipideasioitahan nämä ovat, mutta nyt on silti todettava, että en kyllä ymmärrä, jos joku ei pläjäyksestä pidä.
PS: Jos elokuvasta nyt jotain negatiivista on sanottava, kuten tietysti on, niin mainitaan sitten vaikka Kirsten Dunst. Juu, onhan se megasöpö tyttö, mutta kyllä jotain pielessä on, jos naisen roolityötä katsoessa tulee jatkuvasti väkisinkin mieleen Pinkin kipale Stupid Girl?
