Länkkärisarjakuva Blueberryn filmatisionti ei ollut mikään menestys ja näin elokuvan nähneenä tämä on helppo uskoa sillä elokuva ei millään tavalla kosiskele isoja massoja, vaan on ehkäpä omalaatuisin sarjakuvafilmatisointi minkä itse olen nähnyt.
Tarina alkaa kun nuori Mike Blueberry tyydyttää miehisiä himojaan erääseen prostitoituun. Paikalle saapuu Michael Madsenin esittämä pahis jolla olisi myös tarpeita tyydytettävänä. Hyvänä jätkänä Mike ei kuitenkaan anna tyypin sikailla ja pistääkin kampoihin minkä seurauksena huora kuolee ja koko paikka roihahtaa liekkeihin. Mike selviää juuri ja juuri ehjin nahoin vain ajautuakseen autiomaahan. Henkihieverissä olevan Miken pelastaa kuitenkin intiaanit joiden seurassa Mike viettää nuoruutensa. Myöhemmin Mike Blueberrystä on tullut pikkukaupungin sheriffi, mutta välit intiaaniystäviin ovat edelleen läpimät, jota kaikki kyläläiset eivät katso erityisen hyvällä. Mikelle hyvinkin tuttu hahmo menneisyydestä saapuu kaupunkiin ja on etsimässä Intiaanien ”aarretta” näiden mailta. Intiaanienkaverina Mike tuntee kuitenkin vetoa auttaa ystäviään. Mukaan juoneen sotketaan aarteen etsinnän lisäksi, myös ehkä onnettomin kostotarina ikinä, jotain romanssinpoikasta, henkimaailmoja sekä ponne!
ttomia ammuskeluita on kasassa juonellisesti melkoinen sillisalaatti.
Blueberryn rahkeet ovat jossain aivan muualla kuin huonossa juonessa. Ohjaajanvirkaa toimittava Jan Kounen on kiinnostunut erittäin paljon henkimaailmoista ja shamaanijutuista ja tuokin nämä esiin elokuvansa kautta. Niin tarina kuin henkilöhahmotkin ovat vain tekosyitä sille että Kounen pääsee toteuttamaan shamaanijuttujaan ja visuaalisia kikkojaan. Sinänsä ohjaaja ei epäonnistu kummallakaan osa-alueella. Visuaalisesti Blueberry on ihan hieno, vaikkakin muutaman kohdan wannabe matrixeilut syövät jälleen tunnelmaa ja pahasti. Samaa voisi myös sanoa CGI kikkailuista joita harrastetaan varsinkin loppuakohden jo aivan liikaa. Sen sijaan maisemakuvaus ja monet muut Kounen visuaalisista hienouksista pääsevät täysin oikeuksiinsa. Henkimaailmassa käyty taistelu onkin elokuvan melkeinpä parasta antia, vaikka tämäkin viedään täysin älyttömiin mittasuhteisiin ja jopa tahattoman koomiseksi asti. Kounen luo silti elokuvalle täysin omanlaisensa visuaalisen ilmeen ja eipä käy kieltäminen !
etteikö herralla olisi tähän lahjoja.
Blueberryn osassa nähdään Vincent Cassel joka vaikuttaa ihan pätevältä tyypiltä. Blueberryn hahmosta olisi voitu repiä vaikka kuinka paljon irti, mutta vähään on tyydytty. Juliette Lewis vetää ihan OK roolin, ehkä hieman ylikanttiin arvioituna. Michael Madsen on jälleen pätevä, mutta hahmo todella tylsäksi kirjoitettu. Muutamia muitakin ihan pikkunäppäriä hahmoja tavataan, mutta suurimmaksi osaksi niin hahmo kuin näyttelijä kaartikaan ei pahemmin vakuuta. Blueberryn maailma on kaksiteräinen miekka. Toisaalta henkimaailma jutut ym. ovat elokuvassa ihan mielenkiintoisia, mutta toisaalta välillä kaivattaisiin normaalimpaakin menoa. Kerrontaa ei oikeastaan missään vaiheessa saada pidettyä erityisen jouhevana ja elokuva eteneekin hieman poukkuroiden koko sen kestonsa ajan. Ohjaajan aineet selvästi kasvavat pilven pössäyttelystä loppuakohden kovempiin aineisiin sen verran oudoilla vesillä liikutaan ja tämä ihan näppäränä kikkana hukuttaa kaiken aikaisemman täysin unohduksiin. Myöskään Kounen ei malta lopettaa tarinaansa missään vaiheessa vaan tuntuu haluavan jatkaa tätä loputtomiin sillä viimeiset 10min olivat ainakin täysin turhaa materiaalia ja saksimista olisi voitu harrastaa sieltä sun täältäkin.
Loppujenlopuksi Blueberrystä jäi hyvinkin ristiriitainen mielikuva. Itse visuaalisenkikkailun ystävänä en voi täysin tuomittakkaan Blueberryä huonoksi, vaikka sen elokuvalliset ansiot ovat melko köykäiset.
nimimerkki: Siperia Jones
