Vuoden 2005 parhaimpia leffoja listattaessa Batman Beginsin nimi vilahtaa usean listalla. Niinpä on myönnettävä, että kun vihdoin plätty oli soittimessa ja leffa pärähti käyntiin, odotukset olivat huikeat. Ja sitä suurempi oli pettymys, kun leffa ei sittenkään ollut mitään Suurta ja/tai Upeaa. Oikeastaan se oli visuaalisesti hätkähdyttävä, mutta silti vain yksi supersankarieepos muiden joukossa.
Christopher Nolan (Memento) ei tee virheitä ohjauksessaan. Päinvastoin, hän on erittäin vakuuttava ryhmänsä kanssa. Etenkin kameraryhmä on saanut vangittua niin upeita hetkiä, että niitä voisi kelailla pidemmänkin tovin. Ikävä kyllä, virheettömyyden takana on jo yksi virhe: nimittäin se heti ensimmäisenä kasattu osa-alue eli Nolanin ja David S. Goyerin yhteinen kässäri.
Välillä oikeasti naurattaa se kuinka hyvin jokaisen replan voi arvata, ihan äänenpaino mukaan lukien. Vakavia sanoja, suuria elämänviisauksia, Thomas Newton Howardin mahtipontinen mutta jotenkin sisällöttömältä kuulostava score pauhaamassa, sitten siihen perään entistä vakavampia sanoja vielä vakavampien ilmeiden säestämänä. Ja perään rymistellään rymistelyn ilosta. Ei naurata. Ei tosiaankaan, mutta kun ei viihdytäkään.
Lähes 150-minuuttinen tarina ei kestä käsikirjoituksen muutamaa kornia käännettä tai jo mainittuja dialogin ISOJA puutteita. Tavallaan kaikki upea kuva-anti ja Batmanin kokema kärsimys muuttuvat koomiseksi vain sen ylivakavan ja elämää suurempaa reittiä kurkottelevan jutustelun vuoksi. Eikä moinen voi olla sitten näkymättä kokonaisuutta tarkasteltaessa.
Loistava Christian Bale osoittaa taas muuntautumiskykynsä, mutta silti Batman-tulkinnasta puuttuu jotakin. Särmää ja supersankaruutta. Sankarin asetelma kerrataan taas alleviivaten ja kehitys vihasta suureksi pelastajaksi tulee varmasti selväksi. Voisi sanoa, että kuten Nolankin, myös Bale tekee kaikkensa, mutta pohjalla olevat virheet eivät voi olla näkymättä. Last samuraissa suorastaan sävähdyttänyt Ken Watanabe ei hänkään saa tilaisuutta osoittaa omaa todellista taitoaan, ja Katie Holmes todistaa viimeistään nyt, että tarvitsee Tom Cruisen kaltaisen nimen rinnalleen leffamyyntiä lisäämään. Kovin vaisuksi jää tämän neidon tulkinta tummaa tulevaisuutta henkivässä Gothamissa. Tuntemattomampi nimi Cillian Murphy on yksi leffan harvoista iloisista yllätyksistä, miehen tulkinta tohtori Cranen osasta on niin vakuuttava, että hahmoa inhoaa jo alkumetreillä. Siis ihan oikeasti. Ja täytyypä myöntää, että Variksenpelättivirnuilussa on jotakin pelottavaakin.
Morgan Freeman on tällä(kin) kertaa se henkilö, joka tekee parhaimman suorituksen ja pelastaa paljon. Freeman ei paljoa muunnu roolien välillä, mutta onnistuu aina tuomaan oman panoksensa näkyviin hyvin selkeästi, kuten nyt Lepakkomiehen kamu Lucius Foxina. Michael Caine tulkitsee legendaarisen Alfred-herran roolin ja on oma taas charmikas itsensä. Ja tunnetustihan Cainen jäykkää brittiolemusta joko vihaa tai rakastaa…
Batman beginsissä ei ole mitään niin suurta, että sitä voisi tituleerata klassikoksi. Kuvaus ja efektit ovat kiitettävää tasoa, ja Gothamin miljöö on hienoa, vaikka Burtonin kuvaama loputon synkkyys onkin nyt hieman piilossa. Bladen kaksi ensimmäistä osaa ja surkean Crow II:n kynäillyt David S. Goyer ei ansaitse kiitoksia siitä, että on (Nolanin kanssa) älynnyt kirjoittaa taas ennätysmäisen kliseisen dialogiklöntin, joka saa liian monen näyttelijän näyttämään harrastelijateatterin ylinäyttelevimmältä jäseneltä. Onneksi muut osa-alueet paikkaavat niin paljon, että esimerkiksi daredevilit ja Schumacher-batmanit häviävät 100-0.
Batman on ihan hyvää viihdettä, ei sen enempää. Siellä taustalla kolisee taas kovin tyhjänoloisesti ja muutama pahvinen leffahahmo lepattaa tuulessa Batman-viitan lailla. Three points, olkaa hyvä, herra Bruce Wayne.
